Lepää rauhassa, sanoi osastonlääkäri

12.05.2010 11:00 | Elisa Jokelin
Elisa Jokelin

Kirjoittaja on espoolainen lääkäri.

Vanheneminen pelottaa minua. Etenkin muistin heikkeneminen kammottaa. Sairastuessani pahasti tai muuten vain vanhetessani voin menettää kyvyn huolehtia itsestäni jos muistinikin sairastuu. Tällöin sairaus etenee, ja jossain vaiheessa osoitteeni on laitos, jossa minut pidetään fyysisesti turvassa, mutta en enää saa tehdä mitään.

En kaadu, en tipahda, en lähde karkuun tai eksy. En enää koskaan tee mitään. En enää koskaan koe mitään. En keskustele enää kenenkään kanssa, enkä tapaa ihmisiä. Mutta olen turvassa. Turvallisuuteni vuoksi minut sidotaan sänkyyn joko sitein tai lääkkein, lapsillani ei ole muuta mahdollisuutta kuin kärsiä viikoittaiset vierailut luonani, ja odotan heitä harmain silmin, odotan, että edes jotain tapahtuisi.

Ymmärrykseni jo lähdettyä, en voi käsittää miksi joudun olemaan tässä valkoisessa, pahanhajuisessa paikassa, missä huonekaverit huutavat, minua käännellään kuin lihanpalaa, en pääse ulos tekemään mitään, mitä sitten haluankaan tehdä. Minulle kerrotaan päivittäin, missä olen ja miksi, mutta en muista sitä enää hetken päästä. Ahdistus, pelko ja suru kuitenkin jäävät. Miksi minä olen täällä? Mitä pahaa minä olen tehnyt?

Tuntuu julmalta kirjoittaa tästä, koska monet eivät tiedä, että vanhuus ja sairaus voi tarkoittaa oman elämän hallinnan menettämistä. Meidän yhteiskuntamme ratkaisu tähän on sulkea vanhat ihmiset laitoksiin. Syytämme resursseja, markkinavoimia, tiedonpuutetta. Jossain toisessa maassa asuisin lasteni luona. Tai minulla olisi vierelläkulkijana joku, jolle se olisi arvokas tehtävä. Tai minun tai lasteni olisi helppo palkata joku pitämään kädestä ja huolehtimaan, etten lähde pakkasella yöpaidassa etsimään lapsuudenkotia.

Vanhuus on liian monelle silkkaa kärsimystä. Miksi me emme lähimmäisinä kyseenalaista tätä joka päivä? Tuntuu, että kaikki uudistukset vanhustenhuollossa lähtevät edelleen siitä ajatuksesta, että vanhus on palveluiden kohde, kuluerä ja häntä täytyy huoltaa. Vanhus-sana etäännyttää. Kyseessä on vanha ihminen, jolla on oma tahto, mikä liian usein unohdetaan.

Hoidan päivittäin vanhoja miehiä ja naisia. Emme voi enää keskustella, he eivät voi kertoa mitä haluavat tai mistä he nauttivat. Hoitajien kanssa vastaamme kysymyksiin: olet sairaalassa, et voi päästä kotiin, koti on nyt täällä ja ei, ei ole mitään hätää. Lepää rauhassa, sanoo osastonlääkäri, ja miettii missä itse haluaisi elämänsä viimeiset vuodet levätä.

Takaisin

Ilmoita asiaton kommentti

tuttuja ajatuksia.Kiitos artikkelista.Itsekkäästi ajattelen, että kuulun lasteni ydinperheeseen.VAADIN huomioitavan itseäni kantaäitinä (62v.)

helvi klemetti | 12.05.2010 22:16

Ilmoita asiaton kommentti

Hyvä puheenvuoro tärkeään aiheeseen. Helposti keskustelussa mennään siihen, että sairaaloissa tai hoitokodeissa huolehditaan vanhuksista huonosti. Enemmän ja enemmän olen kallistumassa siihen, että meillä lapsina on myös velvoitteita vanhempiamme kohtaan, eikä yhteiskuntaa pitäisi syyttää siitä, ettei se huolehdi hylkäämistämme vanhemmista tarpeeksi hyvin.

Lari K | 19.05.2010 13:10

Ilmoita asiaton kommentti

Haaveena "kuolla saappaat jalassa" sitten kun aikani päättyy. Tätä haavetta kohta pyrkimys suhtautua vakavasti oman terveyden vaalimiseen. Iän mukanaan tuomien kremppojen hyväksyminen, mutta niissäkin pyrkimys eliminoida mahdollinen kerrannaisvaikutus. Toimintakyvyn ylläpitäminen hyvin tärkeä. Niin psyykkisen kuin fyysisen.Jotta voisi, jos mahdollista, asua kotona loppuun saakka.Lisäksi vielä pyrkimys hoitaa lähi-ihmissuhteet sellaiseksi, että voisivat tarpeen tullen olla mahdollisia vaikka auttamaan niin tarvitessa.Ikää 58 vuotta.Eli menossa suuntautuminen vanhuutta kohti.

eila lias | 21.05.2010 08:22