Comeback

07.04.2010 23:00 | Pekka Maaranen

Olen usein todennut, etteivät Raamatun kertomukset eivätkä etenkään Jeesuksen käyttämät vertaukset ole asioita, jotka ovat tapahtuneet vain kerran ajanlaskumme aamussa. Ei, vaan ne ovat tapahtumia, jotka toistuvat nykyihmisen elämässä, meidän aikamme viitekehykseen asettuneina.

Viime viikonlopun ja alkuviikon ajelin Kainuun korpiteitä ristiin rastiin. Nämä tiet kulkevat kuin viivoittimella vedettyinä, viivasuorina, vaaran laelta alas ja taas ylös seuraavan vaaran laelle. Muuta ihmiskäden jälkeä siellä ei sitten näkynytkään. Vastaantulijatkin olivat kovin harvassa.

Puhelin kirahteli silloin tällöin, ja useimmat soittajat kyselivät kantaani kirkon nykytilasta. Polttavin epätietoisuus tuntui syntyneen ilman vaaleja valitusta uusimmasta piispasta ja siitä, minkä kirkon piispa hän on. Vastausta minulla ei ollut.

Avuttomuuteni hiljentämänä sydämeni aukesi kuitenkin kuuntelemaan saarnaa, jota edessäni aukeava tie maisemineen julisti. Se puhui Jumalan suorista teistä, joihin ihminen itse väsää mutkat jäämällä epäuskonsa vankina pyöriskelemään korpirotkojen hämärään. Juuri tästä pysähtyneisyyden tilasta sikiävät opit oikeammasta ja paremmasta tiestä ja oikeassa olevista ja kaiken osaavista kulkijoista, joita seuraamaan pitäisi sitten lähteä, jos mielii perille.

Mitään toista tietä ei kuitenkaan ole.

Jumalan todellisuudessa meille kaikille on olemassa vain yksi Tie. Se on sama Tie, olemmepa rotkon pimeydessä tai vaaran laen kirkkaudessa. Sisimpämme pimeys ei korjaannu sillä, että alamme tehdä uutta tietä, vaan sillä, että pysymme Tiellä. Jumalan pelko meissä, ei suinkaan rakenna uutta tietä, vaan vahvistaa uskoamme jo tehtyyn.

Tämän saarnan siivittämänä saavuin iltayöstä kotiin.

Nukuttuani yön saapastelin pihalle, sillä talonmiehen velvollisuudet hyppivät silmille muutaman päivän poissaolon jälkeen.

Ja mitä näinkään. Koko puutarha oli täynnä rusakon, tai oikeammin rusakkojen, jälkiä. Eikä nuo lumen pintaan jääneet olleet ainoat jäljet tuosta vierailusta. Yhden omenapuun oksat ja runko kiilsivät paljaaksi kaluttuina kuin valkoiset lakatut pinnat aamuauringossa.

Ei.

Ajatus ylösnousemuksesta ei edes käväissyt mielessäni eliminoimamme rusakon kohdalla. Mutta ajatus vartioimattomasta asunnosta ja seitsemästä sitä edesmennyttäkin nälkäisemmästä rusakosta kieltämättä välähti mielessäni ja ankkuroi toivoni Pääsiäisaamuun.

 

Takaisin