Arkkipiispaa kyydissä

05.03.2010 12:00 | Hilkka Olkinuora

Viikko arkkipiispan vaaliin. Piispat saavat isoveljen, mediat vakiohaastateltavan, kirkko keulakuvan. Virkamiehet toivovat heikkoa vastusta, kirkkokansa vahvaa johtajaa.

Vanhoilliset ovat tottuneet voittamaan, mutta niin ovat tottuneet turkulaisetkin. Palkanmaksajia on toista miljoonaa, työhönottajia toista tuhatta, työtovereita tusina. Eikä kukaan heistä loppujen lopuksi oikein tiedä, mikä on tulevan elinikäisen työsuhteen todellinen sisältö. Olen etuoikeutettu arkkipiispan valitsija. Siksikin, että olen saanut harjoitella peräti kahdessa tavallisessa piispanvaalissa. Ja niistä löytyy kuin löytyykin vähän apuja:

Me papiksi vihittävät koetimme aikanamme kehitellä piispamme kanssa kahvipöydässä small talkia ja kysyimme notkeasti, että mimmoinen se piispan työpäivä mahtaa olla. Paavo-piispa mietti kotvan ja sanoi sitten: Eilen tuli 21 puhelua; 20 niistä oli valituksia, ja yksi oli väärä numero.

Me kirkossa jo paljon kokeneet kysyimme sitten hänen seuraajaltaan keskellä kirkon alkavaa jäsenkatovyöryä, että mikä on hänen seuraajansa tärkein haaste. Juha-piispa mietti kotvan ja sanoi sitten: Kirkon tulevaisuus ratkaistaan tässä pääradan varressa; nämä ihmiset tarvitsevat hengellisen johtajan.

Näiden pilttuiden väliin arkkipiispa asetetaan: hallinnon ja hengen, arjen ja armon, instituution ja ihmisten. Hän sitoutuu huolehtimaan kirkon ykseydestä tilanteessa, jossa hän voi joutua valitsemaan, pysytäänkö kiinni maailmanlaajuisessa kirkossa vai pidetäänkö koossa tämä kotimainen. Hän lupautuu vaalimaan hengellisyyttä aikana, jolloin työn paljous ja talouden vaatimukset ajavat ihmiset hengiltä. Hän ryhtyy papiston sielunhoitajaksi työssä, jossa papilla on kaikkein vähimmin aikaa omalle sielulleen. Hän ottaa vetääkseen hallinnon, joka on kivikautinen kivireki, rakenteiltaan epä- ja ennakkoluuloista raskas.

Hän lupaa vaalia kirkon oppia maassa, jossa kirkko ja usko ovat ensi kertaa erkaantuneet toisistaan: 80 prosenttia suomalaisista sanoo uskovansa, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa; kolmasosa kirkon jäsenistä uskoo että kuoleman jälkeen ei ole mitään; yli puolet esikoisista syntyy naimattomiin perheisiin.

Silti usko ei ole kadonnut ihmisistä mihinkään. Etsijöitä on enemmän kuin ikinä. Siksi me tarvitsemme sinua, arkkipiispa: löytämään kanssamme.
Sinulle me pyydämme kaikkea mitä tarvitset: Uskoa siihen, että Jumala kantaa. Toivoa silloin, horisontti tummuu. Rakkautta joka voittaa kaiken.
Lupaamme siunata sinua, kun hikoilet kesäkuussa tuomiokirkossa se hassu kirjailtu pannunmyssy päässäsi. Ja siitä eteenpäin varsinkin. Puolin ja toisin, Kristus kolmantena.

 

 

Takaisin