Polvellaan ja polvillaan

03.03.2011 11:00 | Aino Suhola

"Mitä ihmettä tämä on?" kyseli ystävä, joka näki väen vaeltavan satamäärin kuulemaan ravintoterapeutin ja hyvinvointikonsultin ilmaista luentoa, mutta liittyi sitten imuun itsekin. "Istuimme kuin kirkossa kuulemassa, että voita saa syödä ja oikeaa juustoa, lanttua ja porkkanaa, mutta ei sokeria. Puuttui vain halleluja -huuto", hän hämmästeli. Kerran sanaa kuultiin kirkossa. Sitten television puoli yhdeksän uutisista tuli kansakunnan yhteinen kokemus.

Nyt sana on sirpaleina, uutisia tulee muutaman tunnin välein ja verkossa kaiken aikaa. Langaton maailmanyhteys on reaaliajassa näppäimillä, mutta mikään ei tunnu miltään - paitsi Munamies ja Harjakainen. Viihdeohjelma Putous keräsi puolitoista miljoonaa suomalaista television ääreen jännittämään, voittaako iso sielu härskin Harjakaisen.

Se meni melkein fifty-sixty niin kuin Nykäsen Matin menestys. Iso sielu voitti.

Television voima on mieletön. Olen puhunut rakkauden ja lähimmäisyyden puolesta pari vuosikymmentä, sauhunnut pitkin maata, koskettanut joitakin, mutta marginaaliin se on jäänyt. Ja sitten tulee "pieni muna, iso sielu", hellyttävä lapsiääninen viihdeohjelman hahmo lauantai-illan kuolleeseen kohtaan, ja koko kansan sielu värähtää. "Minunkin sisällä soi..."

Mikä voima televisioviihteellä onkaan. Se ruokkii sielumme. Ruumiimme annamme ravintovalmentajalle, joka kertoo totuudet ja valheet diabeteksesta dopingiin.

Kuolemanpelko on hyvinvointikonsulteille hunajata, hunajata. Pitkän elämän turva on ruumiissa, liikunnassa ja ravinnossa. Mitä enemmän elämän rajallisuus ja ihmisyyden epätäydellisyys ihmistä kauhistuttaa, sitä paremmin valistus myy.  Elä näin, syö tätä, kuolema ei saa kiinni, jos on kevyt ja ketterä jaloistaan!

Ja kun oikein hyvin juoksen, saan 52-vuotiaana kuollessani muistokirjoitukseeni sanomalehteen viimeisiksi sankarillisiksi sanoiksi: "Hän oli yhtiön kuntosalin ahkerin käyttäjä."

Ruumiista on tullut pyhiinvaelluskohde. Täydellistä kohti vaeltavat saavat rauhan.

Kuitenkaan täydellisinkään ruumis ei täytä sisäisen maailman tyhjyyttä. Epävarmuus jäytää. Mitä enemmän uskomme tiedon auttavan, sitä enemmän hämmennymme ja hätäilemme. Onko tämä varmasti oikea tieto. Se viimeisin.

Takaako se kuolemattomuuden niin kuin onnistuminen koskemattomuuden pudotuspeleissä?

Tieto yksin ei auta. Ihmisestä lähtevä tieto varsinkaan. Kun olemme polvillamme vain inhimillisen tiedon edessä, pääsemme korkeintaan eksyksiin.  

Ukko-Paavon lapsenlapsi muisti, että ukki kasvatti polvellaan ja polvillaan. Se viisaus kestää virtuaaliajassakin. Siinä on mittasuhteet kohdallaan. Jumalan suuruus ja ihmisen pienuus. Rakkaus, joka on.

On jotakin ihmisen ymmärrystä ylempää, ja vain luottamus siihen tuo rauhan ja levollisuuden. "Oo rauhas, sunki vuoros tuloo", sanovat Etelä-Pohjanmaan vanhat naiset. Ne, joissa on viisaus. Se sama psalmin viisaus, että kaikki päiväni olivat luetut jo ennen kuin ensimmäinenkään niistä oli tullut.

Ihminen tarvitsee Jumalaa ja ihmistä. Jotakin, joka on lähellä, pitää kiinni ja sylissä, kertoo ja opettaa tai vain silittää hiuksia, mutta myös jotakin suurta ja salattua, jonka edessä kunnioituksesta polvistuu. Jonka käsiin voi antaa koko elämänsä.

On aika kaivaa esiin ne vanhojen satujen haalistuneet kuvat ja mestarien maalaukset, joissa pienet lapset polvistuivat sängyn viereen iltarukoukseen. Siinä hetkessä on tämänkin ajan tärkein langaton yhteys.

Takaisin