Tutkimusten mukaan ihminen muistaa kuulemastaan vain noin 10 %. Sanat ovat kuin pisaroita, joista jotain jää mieleen. Ei ihme, että käsite ”saarnata” tulee heprean kielessä sanajuuresta ”le hattif”, joka tarkoittaa ”saada aikaan pisaroita”. Moni kertookin kuulleensa hyvän puheen, mutta kun kysyy tarkennusta, millainen se oli, vastaus on usein ”en sitä muista, mutta hyvä se oli.” Sanoja on niin paljon.
Yhteiskuntamme henkistä tilaa on kuvattu hyvin kahdella sanalla: ”kasvoton ahdistus”. Noissa sanoissa on paljon sisältöä meidän sitä huomaamatta. Samanaikaisesti kun kirkossa keskustellaan aiheesta kenen säännöillä kirkko keskustelee, on jäänyt huomaamatta missä ilmapiirissä nyt keskustellaan? Mitä tuon pakonomaisen tarpeen, jota keskusteluksi kutsutaan, takana on? Miksi meidän pitäisi koko ajan keskustella? Miksi jokaiseen mielipiteeseen pitää vastata? Mistä nousee pakonomainen tarve olla esillä? Miksi niin monet esiintyvät julkisuudessa nimettömänä, eikä omalla nimellä? Mistä nousee hyvinkin primitiivireaktion mukaiset vihanilmaisut, jonka kohteena eivät ole vain julkisuuden henkilöt ja maahanmuuttajat, vaan kuka tahansa? Miksi juuri nyt halutaan kieltää keskustelupalstoilla tämä nimetön keskustelu?
Maailma on täynnä blogeja. Se on hyvä asia, koska jokaisella on mahdollisuus sanoa jotakin. Harmi, että kaikkien blogeja ei lueta. Liikaa seurataan vain julkisuuden henkilöiden blogeja. Miksi ei voisi olla vaikka kehitysvammaisten oma blogi tai vanhustentalon blogi? Olen ollut vuoden Radio Dein päivän blogisti. Vaikka kyse on viikottain vain 3-4 minuutin pätkästä, se joskus työllistää paljon. Joskus teema löytyy heti. Joskus toistaa itseään. Mutta millainen on hyvä blogi, kolumni tai kirjoitus? Sitä voi pohtia vuoden viimeisessä blogissä ja kolumnissa yleisellä tasolla.
Palkinnot ja mitalit on jaettu! Kutsut harvoille lähetetty ja puvut katsottu! Arki jatkuu taas! Katsoessani näitä mitalien saajien listoja ja kutsujen pukuloistoa, niin mieleen hiipii muutamia ajatuksia.
Salpalinja on sanana tuttu monelle sotaveteraaninaiselle ja miehelle. Ja myös monelle muulle Suomen historiaa tuntevalle. Minulla oli tilaisuus toissa kesänä eräällä veneretkellä tutustua yhteen salpalinjan linnoitukseen.
Tapasin lokakuussa Etelä-Afrikassa kansainvälisessä lähetyskonferenssissa Brasilialaisen piispan. Paidan väri paljasti kaverin viran. Tervehdimme ja juttelimme. Hän esittäytyi anglikaanipiispaksi ja kertoi työstään. Kysyin häneltä jossakin vaiheessa, paljonko hänellä oli seurakunnassa väkeä. Hän oikein ryhdistäytyi ja selvästi ylpeänä kertoi minulle väkimäärän suuruuden. Niitä oli nimittäin tuhat viisisataa.
Elämä on sarja epäonnistumisia. Myös minulla. Olen lähes kaikessa, mihin olen ryhtynyt, epäonnistunut. Lapsena hoitotätini jätti minut yksin keinuun. Hetken kuluttua laskin alleni ja sottasin keinun. Koulumatkalla kerran oikaisin pellon poikki ja putosin ojaan. Kengät kastuivat.
Kävin muutama viikkoa sitten peräkkäisinä iltoina kaksi kertaa elokuvissa. Sitä tapahtuu harvoin. Sen lisäksi, että työllistin elokuva-alaa käyttämällä heidän palvelujaan, kahteen peräkkäiseen käyntiin oli toinenkin syy.
Kotikylälläni Tuusulan Nuppulinnassa asui lapsuudessani vanha poika Ensio äitinsä kanssa. Kun Ensio oli iältään 70 vuotta, niin äiti oli jo yli 90 vuotta. Kerran naapuri oli heillä kylässä ja istui Ension kanssa tuvassa. Juuri silloin Ension äiti tuli sisään kantaen suurta perunasäkkiä. Naapuri kysyi äidiltä ”Eikö se tuo Ensio olisi voinut kantaa sen säkin sisälle?”
Kristityn amerikkalaisen lahkojohtajan aie polttaa Koraaneja pillastutti monet muslimit. Vaikka toimiin ei ainakaan vielä ryhdytty, Terry Jonesin aikomus sai monet liikkeelle.