Tällä viikolla ovat elämässäni pinnalla vahvat äidin tunteet. Kun poikani kevätjuhlassa kaikuu kohta Jo joutui armas aika, tällä kertaa se meidän perheessä soi samalla jäähyväissoittoa ala-asteajalle. Aika on todellakin joutunut, ja elokuussa on edessä siirtyminen yläasteelle.
Ihanaa Leijonat – Ihanaa! Niin se vain on, että tätä lausetta on ihan pakko toistaa vielä tänäänkin – ja varmaan koko viikon. Vihdoin – kuudentoista vuoden nälän jälkeen – Suomi kattoi kokojyväruista pöytään ja toisti upean voittonsa jääkiekon MM-kisoissa. Kultaa! Ja millä tuloksella – kuusi –yksi, huh. Kyllä tuntuu vieläkin hyvältä!
Hei äiti, sinne taivaaseen…! Siitä on jo 16 vuotta, kun viimeksi sain jutella kanssasi. Silloinkin oli toukokuun alku ja äitienpäivä lähestymässä. Olin 33-vuotias – eli tasan samanikäinen, mitä sinä olit synnyttäessäsi minut. Olin juuri saanut valmiiksi äitienpäiväkirjan, jossa pohdin äitisuhdetta ja sen merkitystä. Siihen kohtaan yllättäen sinun matkasi päättyi – 66-vuotiaana.
Käviköhän kenellekään toiselle tänä vuonna niin, että pääsiäinen syystä tai toisesta meni ohi vähän huomaamatta? Omalla kohdallani näin kävi ja asiaan vaikutti se, että satuin sairastumaan juuri sopivasti pääsiäisen pyhiksi – kotiuduttuani onneksi juuri sitä ennen keikkareissulta pohjoisesta. Siinä sitten jäivät pääsiäismunat maalaamatta, narsissit ostamatta, mämmit syömättä ja keltaiset liinat kaivamatta kaapin kätköistä. Ja lammaspaistin sijasta meillä pöydästä löytyi sitä samaa yksinkertaista, mitä arkenakin.
Vieläkö muistat, millaista talvea sammakkomies ennusti meille viime syyskuussa? Hän lupaili, että lunta pyryttäisi taivaan täydeltä marraskuun yhdeksäs päivä eikä lumi sulaisi kovassa pakkastalvessa ennen huhtikuun puolta väliä. Hyvin piti ennustus paikkansa, ainakin täällä Nummi-Pusulassa. Lunta todellakin pyrytti marraskuun yhdeksäs. Päivä sattui olemaan syntymäpäiväni ja siksi se jäi mieleeni. Ja samat lumet pysyivät. Mutta kohta ne toivottavasti ovat jo menneen talven lumia.
Kevät on vihdoin vallannut estradin. Luminen pakkastalvi piti esiriput kiinni pitkään, mutta nyt verhot ovat auenneet ja toinen toistaan uljaampi kevään luontonäytös on alkamassa.
Elämän parhaimpia hetkiä ovat odottamattomat kohtaamiset, jossa samankaltaisia elämänkohtaloita kokeneet saavat voimaa toisiltaan. Viime viikonvaihteessa sain itse kokea sydämeen lämpimän ja syvän jäljen jättäneitä kohtaamisia, joista päällimmäiseksi tunteeksi jäi: olemme saman elämän ihmisiä.
Kaikki alkoi siitä, kun minut pikkutyttönä lastenleirillä puettiin kimonoon. Vaikka muuten en siihen aikaan halunnut esiintyä, kiiltäväkankainen kimono päälläni olisin tepastellut näytillä vaikka koko päivän. Se oli rakkautta ensikosketuksella. Rakkautta Japaniin.
Olen menossa tällä viikolla sukuni vanhimman hautajaisiin. Isotätini – isäni äidin sisar – on vihdoin päässyt perille, oman sukupolvensa viimeisenä, lähes 104 vuoden ikäisenä. Melkoinen elämänmatka mahtuu noihin vuosiin: useamman sodan syvät surut, ilot lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten syntymästä sekä tietysti myös maailman muuttuminen, mitä kansakoulunopettajana elämäntyönsä tehnyt Ulla-täti tarkasti seurasi yhden kokonaisen vuosisadan ajan.
Pari päivää sitten koin keikallani hauskan yllätyksen, kun yleisön joukossa istui autonkoulunopettajani. Menin autokouluun vasta vähän vanhempana – silloin kun pian 13 vuotta täyttävä poikani oli vajaan vuoden. Tuohon aikaan meidän perheessämme jännitettiinkin kovasti, kumpi oppisi ensin – äiti ajamaan autoa vai poika kävelemään. Lopulta sain kortin samana päivänä, kun poikani otti ensiaskeleitaan.