Evästä päivääsi
"Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä."
(1 Joh. 4:16)
Keskustelu
RV-lehden lukijoiden kohtauspaikka
T.Merula 11.03.2012 klo 16:15
Täysin epävirallinen, mutta toivon mukaan asiallinen ja rakentava paikka Ristin Voitto lehden lukijoiden kommenteille, kysymyksille ja ajatustenvaihdolle
RV numero 10/2012
"Oppilaitos kouluttaa - uskontokunta määrittelee itselleen opin". Iso-Kirjan rehtorin Pasi Parkkilan otsikko kuulostaa selkeältä, näinhän marssijärjestyksen pitää olla, tosin kristityille tietysti Jumalan Sana on ylin auktoriteetti. Koulutukselle näyttää nykyään olevan kysyntää. Kuitenkin mietityttää, miten ennen aikaan evankeliumi meni eteenpäin ilman tällaisia koulutuksia. Oliko niin, että seurakunnissa saarnattiin sanaa ja annettiin opetusta "vierihoitona" yhteisen vaelluksen myötä. Artikkelin lopussa Parkkilan toteamus "Koulutuksen jatkuvana haasteena on, miten kykenemme palvelemaan koko helluntaikentän kasvavia koulutustarpeita." herättää kysymyksen "miten niin kasvavia?" Helluntailiikkeessä ei viime vuosina ole ollut suurempaa kasvua, joten sitä kautta ei kasvavia koulutustarpeitakaan pitäisi olla. Mutta onko niin, että seurakunnissa ei enää opeteta kuten aiemmin ja siitä aiheutuu tuo kasvava tarve koulutukselle? Tosin joutuu kysymään miksi näin olisi, kun pastori toisensa perään on suorittanut teologian maisterin ja muita tutkintoja. Vai onko maailma muuttunut ja vastaantulevat kysymykset vaativat parempia teologisia valmiuksia?
Pääkirjoitus aiheesta "Uhkana sukupuolineutraali avioliitto" toteaa lopussa, että kristillisellä yhteisöllä ei ole varaa jäädä tässä asiassa hiljaiseksi sivustakatsojaksi. Nyt on Suomen Siionin syytä nostaa päänsä - on aika käydä rukoustaisteluun Jumalan asettaman avioliiton ja perheen puolesta. Suokoon Jumala viisautta ja taidollissuutta toimia asiassa oikein.
”Ristin Voiton juhlaa Helsingin Saalemissa” uutisessa kerrottiin, että Saalem tilaa RV:n kaikille seurakunnan jäsentalouksiin. Vastaavia sopimuksiahan ovat tehneet muutkin seurakunnat. Ainakin yhdessä tapauksessa asia oli päätetty seurakunnassa ilman keskustelua ja sitten vain ilmoitettiin seurakuntalaisille ja samalla kerrottiin, että heidän tulee maksaa lehtitilaus seurakunnan tilille. Monet pitivät menettelyä omituisena. Oisko tästä syystä sitten käynyt niin, että kaikki eivät olleetkaan maksaneet lehtimaksua. Seurakunta oli joutunut laittamaan suuruusluokkaa kuukauden uhrit lehtimaksuihin. Joko en ymmärrä kaikkea tästä lehtitilauskuviosta tai sitten tässä joku mättää - etenkin, kun RV on selkeästi Helluntaikirkon puolestapuhuja!
Mielipiteet sivulla Rainer Friman toi hienosti esille laajempaa näkökulmaa viimeaikojen yksipuolistuneeseen syntikeskusteluun. Voisko ajatella, että seksuaalisen suuntautuneisuuden lisäksi meillä on muitakin suuntautuneisuuksia - mammonaan, valtaan, ruokaan, jumaliin ja lähimmäisiin - joita on myös paikallaan tutkia Sanan valossa? Samalla sivulla Juhani Paasovaara kysyy "Miten se on mahdollista, jos ihmisille ei kerrota totuutta eikä heidän vinosuuntauksestaan välitetä?" Seurakunnissa on tärkeää säilyttää tasapaino rakkaudessa ja totuudessa.
Ari Vehosmaa toteaa kolumnissaan ajattelevansa usein niin toisin kuin vallitseva totuus. Lukiessani havahduin, että samaa olen kokenut usein itsekin. Toisaalta jäin miettimään, että mikähän se ”vallitseva totuus” oikein on - onko sille olemassa määritelmä tai onko se selvitetty tutkimuksin? Vai oisko se omassa päässäni oleva subjektiivinen uskomus "vallitsevasta totuudesta"?
Kolumnin lopussa Vehosmaa kirjoittaa "Matalakirkolliset tapamme eivät voi saada korkeakirkollista arvostusta. Sen sijaan seurakunnan järjestäytymistavasta riitelyn koen täysin ajanhukkana. Mutta olisi outoa, että helluntaiseurakunnan jäsen voi kuulua kaikkiin muihin kirkkoihin paitsi Helluntaikirkkoon." Huomaan, että en oikein saa otetta näistä lauseista – voisko joku auttaa?
Opistopostin ”Sata lasissa” on kuva menneiltä ajoilta, maalaismaisemassa pyörällä kulkeva naisevankelista Raamattu kainalossa ja kitara selässä. Kuvasta loistaa vahva ja alkuperäinen ”helluntai-identiteetti”. Mikähän se mahtaa olla nykypäivinä …
Täysin epävirallinen, mutta toivon mukaan asiallinen ja rakentava paikka Ristin Voitto lehden lukijoiden kommenteille, kysymyksille ja ajatustenvaihdolle
RV numero 10/2012
"Oppilaitos kouluttaa - uskontokunta määrittelee itselleen opin". Iso-Kirjan rehtorin Pasi Parkkilan otsikko kuulostaa selkeältä, näinhän marssijärjestyksen pitää olla, tosin kristityille tietysti Jumalan Sana on ylin auktoriteetti. Koulutukselle näyttää nykyään olevan kysyntää. Kuitenkin mietityttää, miten ennen aikaan evankeliumi meni eteenpäin ilman tällaisia koulutuksia. Oliko niin, että seurakunnissa saarnattiin sanaa ja annettiin opetusta "vierihoitona" yhteisen vaelluksen myötä. Artikkelin lopussa Parkkilan toteamus "Koulutuksen jatkuvana haasteena on, miten kykenemme palvelemaan koko helluntaikentän kasvavia koulutustarpeita." herättää kysymyksen "miten niin kasvavia?" Helluntailiikkeessä ei viime vuosina ole ollut suurempaa kasvua, joten sitä kautta ei kasvavia koulutustarpeitakaan pitäisi olla. Mutta onko niin, että seurakunnissa ei enää opeteta kuten aiemmin ja siitä aiheutuu tuo kasvava tarve koulutukselle? Tosin joutuu kysymään miksi näin olisi, kun pastori toisensa perään on suorittanut teologian maisterin ja muita tutkintoja. Vai onko maailma muuttunut ja vastaantulevat kysymykset vaativat parempia teologisia valmiuksia?
Pääkirjoitus aiheesta "Uhkana sukupuolineutraali avioliitto" toteaa lopussa, että kristillisellä yhteisöllä ei ole varaa jäädä tässä asiassa hiljaiseksi sivustakatsojaksi. Nyt on Suomen Siionin syytä nostaa päänsä - on aika käydä rukoustaisteluun Jumalan asettaman avioliiton ja perheen puolesta. Suokoon Jumala viisautta ja taidollissuutta toimia asiassa oikein.
”Ristin Voiton juhlaa Helsingin Saalemissa” uutisessa kerrottiin, että Saalem tilaa RV:n kaikille seurakunnan jäsentalouksiin. Vastaavia sopimuksiahan ovat tehneet muutkin seurakunnat. Ainakin yhdessä tapauksessa asia oli päätetty seurakunnassa ilman keskustelua ja sitten vain ilmoitettiin seurakuntalaisille ja samalla kerrottiin, että heidän tulee maksaa lehtitilaus seurakunnan tilille. Monet pitivät menettelyä omituisena. Oisko tästä syystä sitten käynyt niin, että kaikki eivät olleetkaan maksaneet lehtimaksua. Seurakunta oli joutunut laittamaan suuruusluokkaa kuukauden uhrit lehtimaksuihin. Joko en ymmärrä kaikkea tästä lehtitilauskuviosta tai sitten tässä joku mättää - etenkin, kun RV on selkeästi Helluntaikirkon puolestapuhuja!
Mielipiteet sivulla Rainer Friman toi hienosti esille laajempaa näkökulmaa viimeaikojen yksipuolistuneeseen syntikeskusteluun. Voisko ajatella, että seksuaalisen suuntautuneisuuden lisäksi meillä on muitakin suuntautuneisuuksia - mammonaan, valtaan, ruokaan, jumaliin ja lähimmäisiin - joita on myös paikallaan tutkia Sanan valossa? Samalla sivulla Juhani Paasovaara kysyy "Miten se on mahdollista, jos ihmisille ei kerrota totuutta eikä heidän vinosuuntauksestaan välitetä?" Seurakunnissa on tärkeää säilyttää tasapaino rakkaudessa ja totuudessa.
Ari Vehosmaa toteaa kolumnissaan ajattelevansa usein niin toisin kuin vallitseva totuus. Lukiessani havahduin, että samaa olen kokenut usein itsekin. Toisaalta jäin miettimään, että mikähän se ”vallitseva totuus” oikein on - onko sille olemassa määritelmä tai onko se selvitetty tutkimuksin? Vai oisko se omassa päässäni oleva subjektiivinen uskomus "vallitsevasta totuudesta"?
Kolumnin lopussa Vehosmaa kirjoittaa "Matalakirkolliset tapamme eivät voi saada korkeakirkollista arvostusta. Sen sijaan seurakunnan järjestäytymistavasta riitelyn koen täysin ajanhukkana. Mutta olisi outoa, että helluntaiseurakunnan jäsen voi kuulua kaikkiin muihin kirkkoihin paitsi Helluntaikirkkoon." Huomaan, että en oikein saa otetta näistä lauseista – voisko joku auttaa?
Opistopostin ”Sata lasissa” on kuva menneiltä ajoilta, maalaismaisemassa pyörällä kulkeva naisevankelista Raamattu kainalossa ja kitara selässä. Kuvasta loistaa vahva ja alkuperäinen ”helluntai-identiteetti”. Mikähän se mahtaa olla nykypäivinä …
T.Merula 18.03.2012 klo 13:01
RV 11/2012
Turvaverkko artikkelissa pohdiskellaan avoimesti ja rehellisesti hengellisen työn tekijöiden kutsumusta, sen haihtumista tai särkymistä ja takasin paluuta. Asia on monen kohdalla kipeä ja taidolliselle ja armahtavalle turvaverkolle on varmasti tarvetta. Siunausta Mika ja Esko ja kaikki muutkin mukana olevat! Artikkelin lopussa Mika Jantunen toteaa ”Kadulle meneminen on parasta lääkettä passiiviselle uskolle. Pyhän Hengen tuli alkaa palaa jälleen ja huomaa rakastavansa ihmisiä.” Toteamuksessa on jotain todella INNOITTAVAA !
Kohu-uutiset … Tätä kun luin, niin jo lukiessa toivoin, etten olisi edes aloittanut. Eikö riitä, että keltainen lehdistö raapii näillä jutuilla. Soisi, että tällaiset hengelliset henkilötragediat hoidettaisiin julkisuudelta piilossa.
Euroopan helluntailiike etsii olemustaan. Artikkelissa PEF:n johtaja Ingolf Ellssel toteaa ”Meidän on kysyttävä itseltämme miten saamme taloudellisen tilanteen tasapainoon. Meidän on myös pohdittava mitä haluamme olla.” Ei ole ihme, jos Euroopan helluntaiyhteisön rakenteiden korkeimmassa hierarkkiassa talousvaikeudet ja johtajuus puhuttavat – muiden voi olla vaikea sitoutua, jos ei itsekään tiedetä mitä halutaan olla. Toisessa kohdassa Ellssel jatkaa ”Kristittyjen vaikutusvoima yhteiskunnassa seisoo tai kaatuu voitelun varassa. Kun helluntaiherätys voi huonosti, ongelmiin on yleensä vain yksi syy: Jumalan voima puuttuu.” Harmillista, jos tämä tarkoittaa, että PEFin tasolla voitelu ja voima puuttuu. Onneksi seurakunta- ja yksilötasolla voi vapaasti sitoutua suoraan Korkeimpaan ja kokea Hänen voimaansa.
Aikamedian sivulla Heimo Enbuskaa ei meinannut tunnistaa hatun alta ;). Heimon laulut ja evankelistan olemus kohtaavat ja kolahtavat kautta Suomen niemen jopa jäyhien suomalaismiesten sisimpää myöten. Jumalan runsasta siunausta työllesi.
Huopana kirjoittaa vammaisen näkökulmasta otsikolla ”Erilaisuutta erilaisten joukossa”. Pysähdyttävää ja silmiä avaavaa lukea tällaista ”sisäpiirin” pohdintaa. Kuinka mahtavaa, että erilaisuutemme ei ole esteenä Luojamme ja Lunastajamme kohtaamisessa. Kiitos Joni!
RV:n ilmoitus TIEDOKSI – Eli jos kuuluu seurakuntaan, joka on tilannut RV:n kaikille jäsenilleen, mutta syystä tai toisesta haluaa tilata lehden suoraan ja itse, onko ensin erottava seurakunnasta?
RV 11/2012
Turvaverkko artikkelissa pohdiskellaan avoimesti ja rehellisesti hengellisen työn tekijöiden kutsumusta, sen haihtumista tai särkymistä ja takasin paluuta. Asia on monen kohdalla kipeä ja taidolliselle ja armahtavalle turvaverkolle on varmasti tarvetta. Siunausta Mika ja Esko ja kaikki muutkin mukana olevat! Artikkelin lopussa Mika Jantunen toteaa ”Kadulle meneminen on parasta lääkettä passiiviselle uskolle. Pyhän Hengen tuli alkaa palaa jälleen ja huomaa rakastavansa ihmisiä.” Toteamuksessa on jotain todella INNOITTAVAA !
Kohu-uutiset … Tätä kun luin, niin jo lukiessa toivoin, etten olisi edes aloittanut. Eikö riitä, että keltainen lehdistö raapii näillä jutuilla. Soisi, että tällaiset hengelliset henkilötragediat hoidettaisiin julkisuudelta piilossa.
Euroopan helluntailiike etsii olemustaan. Artikkelissa PEF:n johtaja Ingolf Ellssel toteaa ”Meidän on kysyttävä itseltämme miten saamme taloudellisen tilanteen tasapainoon. Meidän on myös pohdittava mitä haluamme olla.” Ei ole ihme, jos Euroopan helluntaiyhteisön rakenteiden korkeimmassa hierarkkiassa talousvaikeudet ja johtajuus puhuttavat – muiden voi olla vaikea sitoutua, jos ei itsekään tiedetä mitä halutaan olla. Toisessa kohdassa Ellssel jatkaa ”Kristittyjen vaikutusvoima yhteiskunnassa seisoo tai kaatuu voitelun varassa. Kun helluntaiherätys voi huonosti, ongelmiin on yleensä vain yksi syy: Jumalan voima puuttuu.” Harmillista, jos tämä tarkoittaa, että PEFin tasolla voitelu ja voima puuttuu. Onneksi seurakunta- ja yksilötasolla voi vapaasti sitoutua suoraan Korkeimpaan ja kokea Hänen voimaansa.
Aikamedian sivulla Heimo Enbuskaa ei meinannut tunnistaa hatun alta ;). Heimon laulut ja evankelistan olemus kohtaavat ja kolahtavat kautta Suomen niemen jopa jäyhien suomalaismiesten sisimpää myöten. Jumalan runsasta siunausta työllesi.
Huopana kirjoittaa vammaisen näkökulmasta otsikolla ”Erilaisuutta erilaisten joukossa”. Pysähdyttävää ja silmiä avaavaa lukea tällaista ”sisäpiirin” pohdintaa. Kuinka mahtavaa, että erilaisuutemme ei ole esteenä Luojamme ja Lunastajamme kohtaamisessa. Kiitos Joni!
RV:n ilmoitus TIEDOKSI – Eli jos kuuluu seurakuntaan, joka on tilannut RV:n kaikille jäsenilleen, mutta syystä tai toisesta haluaa tilata lehden suoraan ja itse, onko ensin erottava seurakunnasta?
T.Merula 25.03.2012 klo 23:21
RV 12/2012
Antti Tiittanen jatkaa raportointia pk-seudun seurakunnista, nyt vuorossa Metrokappeli ja tunnelmia ”Mahdollisuus muutokseen” kampanjan jälkeen. Kampanjan myötä seurakunta on saanut kokea sadonkorjuun aikaa, tosin Ilkka Salminen tertoo,että pohjatyötä on tehty jo vuosia. On haettu ihmisiä kadulta mukaan, synnytetty ihmissuhteita, madallettu kynnystä uskovien lähteä seinien sisältä ja luotu ulospäin katsovaa identiteettiä – elämän makuisia ajatuksia. Tässä on varmasti pastoreilla ja vanhimmilla merkittävä rooli näyttää esimerkkiä ja innoittaa muita työhön mukaan.
Pääkirjoituksessa Harri Hakala kysyy rukoillaanko Suomen seurakunnissa, onko siihen koulutusta ja pääsevätkö kaikki osallistumaan rukoustoimintaan. Hän toteaa, että myönteinen vastaus näihin kysymyksiin johtaa hyvin todennäköisesti syttymiseen evankeliointiin ja lähetystyöhön. Tässä kohtaa piti ihan tarkistaa mitä se rukous oikein tarkoittaa, Suomen Raamattuopiston mukaan rukous on:
- sydämen puhetta Jumalan kanssa
- tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä
- Jumalan kunnioittamista
- Jumalan kaikkivaltiuden tunnustamista
- pysähtymistä Jumalan tutkivan ja rakastavan katseen alle
Näitä, kun miettii, on helppo yhtyä kirjoituksen loppukommenttiin: ”Siinä (rukouksessa) saamme Johtajamme (isolla J:llä) strategian, sytymme taisteluintoon ja pääsemme taistelukuntoon.”
Palestiinalaisuskovien tilanteesta kirjoittaa Lari Launonen. Artikkelista välittyy kuvaa niistä vaikeista kysymyksistä, joiden kanssa palestiinalaiset kristityt painivat monenlaisten ristiriitojen keskellä. Tuntuu valtavalta ihmeeltä, että noissa oloissa ylipäätään on Jeesuksen seuraajia. Älkäämme unohtako heitä ja ylipäätään palestiinalaisia samalla, kun siunaamme Israelia!
Isä meidän rukous on Niilo Närhen aiheena ja sopii hyvin lehden pääkirjoituksen jatkoksi, ja vastannee joltain osin kysymykseen koulutuksesta. Jeesuksen antama esimerkki rukouksesta on varmasti luotettava ja hyvä pohja meidän omaan rukoukseemme. Artikkelin lopussa Närhi kehoittaa määrätietoiseen ja kurinalaiseen rukoukseen, ajanvaraamiseen ”hengellisen kunnon” kohottamiseen. Sanat ”määrätietoinen” ja ”kurinalainen” saattaa nostaa karvoja pystyyn ja tuntua taakalta tämän kiireisen ajan keskellä, mutta kyllä kait se niin on, että ilman uhrauksia on turha odottaa mitään saavuttavansakaan. Oltiinko aiempina vuosikymmeninä jotenkin enemmän totisia ja tosissaan, kun tuntuu, että rukous oli silloin merkittävämmässä roolissa - emme kai me vaan olla siirrytty viihteen puolelle pullamössöilemään?
Artikkeli Uuno Palosesta on todella mielenkiintoista luettavaa – miten onkaan ihminen saanut olla Jumalan käytössä. Sydämen sivitystä kuvaa hyvin Jyväskylässä ensimmäisessä seurakuntakokouksessa sanottu: ”Toivon, että kulkisimme yhdessä käsi kädessä. En halua olla suurena pomona, vaan veljenä ja rippi-isänä. Toivon voivani antaa teille sydämeni.”
(Nyt vasta tätä kirjoittaessa huomaan artikkelin loppuun lisätyn kommentin 100-vuotisjuhlista ...)
RV 12/2012
Antti Tiittanen jatkaa raportointia pk-seudun seurakunnista, nyt vuorossa Metrokappeli ja tunnelmia ”Mahdollisuus muutokseen” kampanjan jälkeen. Kampanjan myötä seurakunta on saanut kokea sadonkorjuun aikaa, tosin Ilkka Salminen tertoo,että pohjatyötä on tehty jo vuosia. On haettu ihmisiä kadulta mukaan, synnytetty ihmissuhteita, madallettu kynnystä uskovien lähteä seinien sisältä ja luotu ulospäin katsovaa identiteettiä – elämän makuisia ajatuksia. Tässä on varmasti pastoreilla ja vanhimmilla merkittävä rooli näyttää esimerkkiä ja innoittaa muita työhön mukaan.
Pääkirjoituksessa Harri Hakala kysyy rukoillaanko Suomen seurakunnissa, onko siihen koulutusta ja pääsevätkö kaikki osallistumaan rukoustoimintaan. Hän toteaa, että myönteinen vastaus näihin kysymyksiin johtaa hyvin todennäköisesti syttymiseen evankeliointiin ja lähetystyöhön. Tässä kohtaa piti ihan tarkistaa mitä se rukous oikein tarkoittaa, Suomen Raamattuopiston mukaan rukous on:
- sydämen puhetta Jumalan kanssa
- tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä
- Jumalan kunnioittamista
- Jumalan kaikkivaltiuden tunnustamista
- pysähtymistä Jumalan tutkivan ja rakastavan katseen alle
Näitä, kun miettii, on helppo yhtyä kirjoituksen loppukommenttiin: ”Siinä (rukouksessa) saamme Johtajamme (isolla J:llä) strategian, sytymme taisteluintoon ja pääsemme taistelukuntoon.”
Palestiinalaisuskovien tilanteesta kirjoittaa Lari Launonen. Artikkelista välittyy kuvaa niistä vaikeista kysymyksistä, joiden kanssa palestiinalaiset kristityt painivat monenlaisten ristiriitojen keskellä. Tuntuu valtavalta ihmeeltä, että noissa oloissa ylipäätään on Jeesuksen seuraajia. Älkäämme unohtako heitä ja ylipäätään palestiinalaisia samalla, kun siunaamme Israelia!
Isä meidän rukous on Niilo Närhen aiheena ja sopii hyvin lehden pääkirjoituksen jatkoksi, ja vastannee joltain osin kysymykseen koulutuksesta. Jeesuksen antama esimerkki rukouksesta on varmasti luotettava ja hyvä pohja meidän omaan rukoukseemme. Artikkelin lopussa Närhi kehoittaa määrätietoiseen ja kurinalaiseen rukoukseen, ajanvaraamiseen ”hengellisen kunnon” kohottamiseen. Sanat ”määrätietoinen” ja ”kurinalainen” saattaa nostaa karvoja pystyyn ja tuntua taakalta tämän kiireisen ajan keskellä, mutta kyllä kait se niin on, että ilman uhrauksia on turha odottaa mitään saavuttavansakaan. Oltiinko aiempina vuosikymmeninä jotenkin enemmän totisia ja tosissaan, kun tuntuu, että rukous oli silloin merkittävämmässä roolissa - emme kai me vaan olla siirrytty viihteen puolelle pullamössöilemään?
Artikkeli Uuno Palosesta on todella mielenkiintoista luettavaa – miten onkaan ihminen saanut olla Jumalan käytössä. Sydämen sivitystä kuvaa hyvin Jyväskylässä ensimmäisessä seurakuntakokouksessa sanottu: ”Toivon, että kulkisimme yhdessä käsi kädessä. En halua olla suurena pomona, vaan veljenä ja rippi-isänä. Toivon voivani antaa teille sydämeni.”
(Nyt vasta tätä kirjoittaessa huomaan artikkelin loppuun lisätyn kommentin 100-vuotisjuhlista ...)
T.Merula 01.04.2012 klo 23:48
RV 13/2012
Raamatun asema ja merkitys keskusteluttaa ja tutkituttaa. Rakas Raamattu artikkelissa tuodaan esille Tommi Lenhon pro gradu kyselyn tuloksia. Raamattua Jumalan Sanana pitävien helluntaipastoreiden ja vanhimpien osuus ei ollut 100%, mutta kuitenkin hyvin korkea (97%). Toisessa tutkimuksessa - Kotimaa24:n uutisoimassa, johon lehdessä myös viitataan - konservatiivisista papeista 94% piti Raamatun lukemista ja opettamista tärkeänä, mutta liberaaleista vain 1%. Näistä kahdesta tutkimuksesta voisi hieman oikoen päätellä helluntaityöntekijöiden olevan konservatiiveja, jopa äärikonservatiiveja. Jeesus tosin taitaa olla samassa porukassa, kun Lenhon mukaan Hänkin tuntuu pitävän Vanhaa testamenttia totena kaikissa asioissa. - Toinen näkökulma teologiselle keskustelulle, jolle sinänsä täytyy olla tilaa, tulee mieleen Jeesuksen kysymyksestä ”Ettekö te siitä syystä eksy, kun ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa?” Ja tämänhän Hän sanoi kirjanoppineille … oisko nykyisen keskustelun yhteydessä paino laitettava sanoille ”Jumalan voimaa”?
Pääkirjoituksessa todetaan, että luontaiset auktoriteetit – ja myös vahvat hengelliset johtajat - ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi. Miksi näin? Eikö nykypäivän johtajien opetus ja elämä olekaan sopusoinnussa? Eikö ollakaan paimenen rakastavalla sydämellä liikkellä? Eikö tilanteita lähestytäkään hengellinen kärki – palava rukous – edellä? Vai ovatko aikamme hengelliset johtajat löytäneet ”uusia ja parempia” työkaluja amerikkalaisista ja/tai sekulaareista johtajuuskoulutuksista?
Tellus 2012 tapahtumassa Arto Hämäläinen lopetti esityksensä muistuttamalla miksi lähetystyö aikanaan menestyi niin hyvin – on ollut ominaista uskonhenkisyys, Pyhän Hengen johtajuuden kunnioittaminen, pioneerihenki, seurakuntakeskeisyys, avoimuus uusille toimintatavoille, holistisuus ja uhrivalmius. Seuraavan sivun uutisessa ”Helluntailähetystyöntekijöiden määrä jatkoi laskuaan” todetaan Fidan yhdessä Suomen Lähetysseuran kanssa olevan laskevalla käyrällä muiden järjestöjen ja kirkkokuntien lähettien määrän pysyessä samana tai kasvaessa. Herää kysymys eikö Fidassa aiemmin hyväksi havaituista periaatteista olekaan pidetty kiinni vai mikä on syynä laskevaan käyrään?
Luxemburgissa katuevankelioinnin kieltäminen laittaa evankeliset seurakunnat tilanteeseen, jossa tarvitaan luovuutta, jopa pientä kansalaistottelemattomuutta. No ei tämä kovin uutta taida olla – jo Pietari ja Johannes kysyivät "Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet."
SHK:ssa näyttää olevan toiminnanjohtajan paikka avoinna. Aika haastava paikka hajaannuksen repimän liikkeen ”piispalle”. Voiko tässä muuta kuin rukoilla, että Jumala saisi johdattaa paikalle valitsemansa henkilön - miehen tai naisen?
RV 13/2012
Raamatun asema ja merkitys keskusteluttaa ja tutkituttaa. Rakas Raamattu artikkelissa tuodaan esille Tommi Lenhon pro gradu kyselyn tuloksia. Raamattua Jumalan Sanana pitävien helluntaipastoreiden ja vanhimpien osuus ei ollut 100%, mutta kuitenkin hyvin korkea (97%). Toisessa tutkimuksessa - Kotimaa24:n uutisoimassa, johon lehdessä myös viitataan - konservatiivisista papeista 94% piti Raamatun lukemista ja opettamista tärkeänä, mutta liberaaleista vain 1%. Näistä kahdesta tutkimuksesta voisi hieman oikoen päätellä helluntaityöntekijöiden olevan konservatiiveja, jopa äärikonservatiiveja. Jeesus tosin taitaa olla samassa porukassa, kun Lenhon mukaan Hänkin tuntuu pitävän Vanhaa testamenttia totena kaikissa asioissa. - Toinen näkökulma teologiselle keskustelulle, jolle sinänsä täytyy olla tilaa, tulee mieleen Jeesuksen kysymyksestä ”Ettekö te siitä syystä eksy, kun ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa?” Ja tämänhän Hän sanoi kirjanoppineille … oisko nykyisen keskustelun yhteydessä paino laitettava sanoille ”Jumalan voimaa”?
Pääkirjoituksessa todetaan, että luontaiset auktoriteetit – ja myös vahvat hengelliset johtajat - ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi. Miksi näin? Eikö nykypäivän johtajien opetus ja elämä olekaan sopusoinnussa? Eikö ollakaan paimenen rakastavalla sydämellä liikkellä? Eikö tilanteita lähestytäkään hengellinen kärki – palava rukous – edellä? Vai ovatko aikamme hengelliset johtajat löytäneet ”uusia ja parempia” työkaluja amerikkalaisista ja/tai sekulaareista johtajuuskoulutuksista?
Tellus 2012 tapahtumassa Arto Hämäläinen lopetti esityksensä muistuttamalla miksi lähetystyö aikanaan menestyi niin hyvin – on ollut ominaista uskonhenkisyys, Pyhän Hengen johtajuuden kunnioittaminen, pioneerihenki, seurakuntakeskeisyys, avoimuus uusille toimintatavoille, holistisuus ja uhrivalmius. Seuraavan sivun uutisessa ”Helluntailähetystyöntekijöiden määrä jatkoi laskuaan” todetaan Fidan yhdessä Suomen Lähetysseuran kanssa olevan laskevalla käyrällä muiden järjestöjen ja kirkkokuntien lähettien määrän pysyessä samana tai kasvaessa. Herää kysymys eikö Fidassa aiemmin hyväksi havaituista periaatteista olekaan pidetty kiinni vai mikä on syynä laskevaan käyrään?
Luxemburgissa katuevankelioinnin kieltäminen laittaa evankeliset seurakunnat tilanteeseen, jossa tarvitaan luovuutta, jopa pientä kansalaistottelemattomuutta. No ei tämä kovin uutta taida olla – jo Pietari ja Johannes kysyivät "Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet."
SHK:ssa näyttää olevan toiminnanjohtajan paikka avoinna. Aika haastava paikka hajaannuksen repimän liikkeen ”piispalle”. Voiko tässä muuta kuin rukoilla, että Jumala saisi johdattaa paikalle valitsemansa henkilön - miehen tai naisen?
T.Merula 04.04.2012 klo 00:15
RV 14/2012
”Ihanteena sekalainen seurakunta - täydelliset älkööt vaivautuko – jotain on vialla, jos maailman rikkinäisyys jää kirkon ovien ulkopuolelle – monet uskovat ovat menettäneet kyvyn olla normaaleja.” Provosoivia ja pinnallisia sloganeita amerikkalaiselta John Burkelta vaiko syvällisiä kristillisiä totuuksia?
Kun mietti seurakuntaa, Jeesuksen morsianta, miten se voisi olla sekalainen ja rikkinäinen – eikö paljon mieluummin täydellinen? Tottahan seurakunnan täytyy selvästi erottua maailmasta vaikka onkin maailmassa - vai täytyykö ja, jos täytyy, niin millä tavalla? Erottautua samanlaisten ja – mielisten seuraan mukavuusvyöhykkeelle rakentumaan rauhassa yhteisestä uskosta ...
Mutta entäpä, kun suuntaa ajatukset Jeesukseen ja hänen opetuksiin ja toimintaan – eivät terveet tarvitse parantajaa, seurusteli syntisten kanssa, jne – miltä em. sloganit silloin kuulostavat? Eikö niissä olekin samaa särmää kuin Herramme sanoissa ja teoissa - jotain ravisuttavaa ja todellista! Herramme on todellinen, ei mikään kiiltokuva, ja sama pätee morsiameen.
Mahdollisuus muutokseen kampanjaa etäänpää seuranneena ja IRR-TV:n uutisointia kuunnelleena on hyvä saada riippumattomampaa uutisointia kampanjasta. Vaikka on ollut innostunutta osallistumista ja onnistumisia, jotenkin vaisuhko tuntuma tuloksista pyrkii esiin uutisista. Herää kysymys miksi - onko niin, että suomalaisen kristikentän pirtaan tällainen yhteisponnistus ei tahdo istua? Ilmeisen kokeneista järjestelyvoimista ja -taidoista huolimatta joutuu toteamaan, ettei herätys ole ihmisvoimin ja -keinoin puhkuttavissa ja pumpattavissa. Älköön kuitenkaan lannistuttako, vaan kylvö ja kastelu jatkukoon nöyrin mielin - kasvu tulee Jumalalta ajallaan.
Anssi Tiittanen ei enää usko televisioon – kiva otsikko kolumnille. Raikas ja tuulettava analyysi kilpailevan median asemasta hengellisellä rintamalla. Hyvä Anssi! Kuitenkin - käsi sydämelle – jos olisit TV firman toimistuspäällikkö, kenen lauluja laulaisit?
P.S. Palaan edellisen numeron (13/2012) pääkirjoitukseen, jossa todettin vahvojen hengellisten johtajien käyneen harvinaisemmiksi. Mitä jos yhtenä syynä on ajan ilmiö eli se, että johtajiksi nostetaan tai nousee enemmän sujuvasanaisia action maneja ja tehokkaita organisaattoreita kuin syvällisiä, Herran neuvotteluissa kasvaneita, hengen miehiä ja paimenia? Nykypäivän johtamisopeissa Herramme opetus miten tulla suureksi – olemalla kaikkien palvelija - ei taida olla kovin korkeassa kurssissa.
RV 14/2012
”Ihanteena sekalainen seurakunta - täydelliset älkööt vaivautuko – jotain on vialla, jos maailman rikkinäisyys jää kirkon ovien ulkopuolelle – monet uskovat ovat menettäneet kyvyn olla normaaleja.” Provosoivia ja pinnallisia sloganeita amerikkalaiselta John Burkelta vaiko syvällisiä kristillisiä totuuksia?
Kun mietti seurakuntaa, Jeesuksen morsianta, miten se voisi olla sekalainen ja rikkinäinen – eikö paljon mieluummin täydellinen? Tottahan seurakunnan täytyy selvästi erottua maailmasta vaikka onkin maailmassa - vai täytyykö ja, jos täytyy, niin millä tavalla? Erottautua samanlaisten ja – mielisten seuraan mukavuusvyöhykkeelle rakentumaan rauhassa yhteisestä uskosta ...
Mutta entäpä, kun suuntaa ajatukset Jeesukseen ja hänen opetuksiin ja toimintaan – eivät terveet tarvitse parantajaa, seurusteli syntisten kanssa, jne – miltä em. sloganit silloin kuulostavat? Eikö niissä olekin samaa särmää kuin Herramme sanoissa ja teoissa - jotain ravisuttavaa ja todellista! Herramme on todellinen, ei mikään kiiltokuva, ja sama pätee morsiameen.
Mahdollisuus muutokseen kampanjaa etäänpää seuranneena ja IRR-TV:n uutisointia kuunnelleena on hyvä saada riippumattomampaa uutisointia kampanjasta. Vaikka on ollut innostunutta osallistumista ja onnistumisia, jotenkin vaisuhko tuntuma tuloksista pyrkii esiin uutisista. Herää kysymys miksi - onko niin, että suomalaisen kristikentän pirtaan tällainen yhteisponnistus ei tahdo istua? Ilmeisen kokeneista järjestelyvoimista ja -taidoista huolimatta joutuu toteamaan, ettei herätys ole ihmisvoimin ja -keinoin puhkuttavissa ja pumpattavissa. Älköön kuitenkaan lannistuttako, vaan kylvö ja kastelu jatkukoon nöyrin mielin - kasvu tulee Jumalalta ajallaan.
Anssi Tiittanen ei enää usko televisioon – kiva otsikko kolumnille. Raikas ja tuulettava analyysi kilpailevan median asemasta hengellisellä rintamalla. Hyvä Anssi! Kuitenkin - käsi sydämelle – jos olisit TV firman toimistuspäällikkö, kenen lauluja laulaisit?
P.S. Palaan edellisen numeron (13/2012) pääkirjoitukseen, jossa todettin vahvojen hengellisten johtajien käyneen harvinaisemmiksi. Mitä jos yhtenä syynä on ajan ilmiö eli se, että johtajiksi nostetaan tai nousee enemmän sujuvasanaisia action maneja ja tehokkaita organisaattoreita kuin syvällisiä, Herran neuvotteluissa kasvaneita, hengen miehiä ja paimenia? Nykypäivän johtamisopeissa Herramme opetus miten tulla suureksi – olemalla kaikkien palvelija - ei taida olla kovin korkeassa kurssissa.
T.Merula 15.04.2012 klo 22:50
RV 15/2012
Pääkirjoituksessa Arto Hämäläinen pohtii laajempia näkökulmia johtamiseen. Johtamisen aihepiiri näyttää nousevan esille tuon tuostaan hengellisellä kentällä ja RV:nkin sivuilla aika usein eri yhteyksissä. Tällä kertaa maustettuna naiskysymyksellä. (Kertoneeko tämä johtamisen ja johtajuuden puutteesta seurakunnissa vaiko ulkopuolelta tulevista muutospaineista vai onko yhteys todelliseen Johtajaan hukassa?)
Kirjoituksessa kysytään onko johtajuuden toteuttaminen seurakunnissamme rajattu liian suppeasti pelkästään vanhimmistolle. Vanhimmistolle johtamisvastuu UT:n mukaan kuuluukin, mutta johtajuushan ei ole vain johtavissa asemissa olevien tehtävä, vaan kaikki voivat osoittaa johtajuutta omalla paikallaan. Toisaalta johtaja voi epäonnistua johtajuudessaan täysin asemastaan huolimatta. Johtajuus ja johtaja ovat kaksi eri asiaa – tietysti hyvä, jos ne molemmat osuvat samanaikaisesti yhteen henkilöön. Johtajia tarvitaan, mutta määrä ei ratkaise.
Hämäläisen mukaan johtamisvastuu – seurakuntalaisten varustaminen erilaisiin palvelutehtäviin – kuuluu mm. viidelle UT:ssä mainitulle palveluarmoitukselle: apostolinen, profeetallinen sekä evankelistan, paimenen ja opettajan tehtävät. Opettajan osalta edellä määritelty johtamisvastuu - varustaminen – on helppo allekirjoittaa, mutta mikähän se johtamisvastuu mahtaa olla evankelistalla? Entä onko paimenella vain tuo varustaminen – mahtuuko kaikki paimenen johtamisvastuu todellakin tuohon varustamiseen, eikö ole muuta? Ettei vaan johtamisvastuu ole tässä kohdin määritelty jotensakin suppeasti?
Seuraavaksi kirjoittaja nostaa esiin kysymyksen naisen asemasta helluntaiseurakunnissa. Syntyy vaikutelma, että pitkään hiljaisuudessa ollut asia halutaan tuoda keskusteluun arvovaltaiselta taholta. Miksi – eikö miehiä ole riittävästi vai ovatko naiset vaatimassa asemaa itselleen vai tuleeko yhteiskunnan taholta painetta muuttaa aiempia käytäntöjä? Raamatussa miehille ja naisille löytyi toinen tosiaan täydentäviä tehtäviä – eikö näin voisi olla edelleenkin vai halutaanko sukupuolet laittaa kilpasille? Jos katsoo evlut kirkon naispappeusratkaisua, miten on käynyt - onko se ollut siunaukseksi vai kiroukseksi kirkolle?
Kuten Hämäläinen kauniisti toteaa naiset ovat olleet monin paikoin Suomen helluntailiikkeen historiassa todella merkittävissä rooleissa - tosin moni varmaan suoraan Kutsujansa valtuuttamana. Entäpä, jos Jumala viisaudessaan haluaakin, että kaikki ei ole ”virallista”, vaan, että Hänelle jää tilaa toimia haluamallaan tavalla – ehkei kaikesta tarvitse aina tehdäkään rautalankamallia vain meidän oman vajavaisen ymmärryksen vuoksi. Vai tiedämmekö esim. kuka on ”virallinen” profeetta tai miten hänet ”virallistamme” - varsinkaan etukäteen?
Helsingin Saalemissa on etsitty tilaa nais- ja miesjohtajuudelle seurakuntaneuvosto rakenteella. Herää kysymys onko todella olemassa sukupuolen mukaan erilaista johtajuutta vai oliko tarkoitus sanoa nais- ja miesjohtajille? Miten paimenuus - onko sekin jaettavissa nais- ja miespaimenuuteen? Toiseksi tulee mieleen onko tämä kirjoitus airut kohti naisvanhimpia, -pastoreita jne? Kolmanneksi pohdituttaa tämä uusi hallintorakenne, seurakuntaneuvosto, ja sen suhde UT:n mukaiseen vanhimmistoon – ovatko ne samalla tasolla vai jääkö vanhimmisto seurakuntaneuvoston jalkoihin?
Hämäläinen varmaan tietää ja tuntee seurakuntahallinnon kiemurat ja näkee kehittämistarpeita. Mutta onkohan nämä ”laajemmat näkökulmat” enemmän hallintomiehen tai organisaattorin ajatuksia, joilla koeponnistetaan missä rajat menevät ja voisko niitä laajentaa – ehkä jopa ohi Raamatun ilmoituksen. Vai näkyykö kirjoituksessa pk-seudun liberaalin ilmapiirin hiipiminen helluntaiseurakuntiin?
RV 15/2012
Pääkirjoituksessa Arto Hämäläinen pohtii laajempia näkökulmia johtamiseen. Johtamisen aihepiiri näyttää nousevan esille tuon tuostaan hengellisellä kentällä ja RV:nkin sivuilla aika usein eri yhteyksissä. Tällä kertaa maustettuna naiskysymyksellä. (Kertoneeko tämä johtamisen ja johtajuuden puutteesta seurakunnissa vaiko ulkopuolelta tulevista muutospaineista vai onko yhteys todelliseen Johtajaan hukassa?)
Kirjoituksessa kysytään onko johtajuuden toteuttaminen seurakunnissamme rajattu liian suppeasti pelkästään vanhimmistolle. Vanhimmistolle johtamisvastuu UT:n mukaan kuuluukin, mutta johtajuushan ei ole vain johtavissa asemissa olevien tehtävä, vaan kaikki voivat osoittaa johtajuutta omalla paikallaan. Toisaalta johtaja voi epäonnistua johtajuudessaan täysin asemastaan huolimatta. Johtajuus ja johtaja ovat kaksi eri asiaa – tietysti hyvä, jos ne molemmat osuvat samanaikaisesti yhteen henkilöön. Johtajia tarvitaan, mutta määrä ei ratkaise.
Hämäläisen mukaan johtamisvastuu – seurakuntalaisten varustaminen erilaisiin palvelutehtäviin – kuuluu mm. viidelle UT:ssä mainitulle palveluarmoitukselle: apostolinen, profeetallinen sekä evankelistan, paimenen ja opettajan tehtävät. Opettajan osalta edellä määritelty johtamisvastuu - varustaminen – on helppo allekirjoittaa, mutta mikähän se johtamisvastuu mahtaa olla evankelistalla? Entä onko paimenella vain tuo varustaminen – mahtuuko kaikki paimenen johtamisvastuu todellakin tuohon varustamiseen, eikö ole muuta? Ettei vaan johtamisvastuu ole tässä kohdin määritelty jotensakin suppeasti?
Seuraavaksi kirjoittaja nostaa esiin kysymyksen naisen asemasta helluntaiseurakunnissa. Syntyy vaikutelma, että pitkään hiljaisuudessa ollut asia halutaan tuoda keskusteluun arvovaltaiselta taholta. Miksi – eikö miehiä ole riittävästi vai ovatko naiset vaatimassa asemaa itselleen vai tuleeko yhteiskunnan taholta painetta muuttaa aiempia käytäntöjä? Raamatussa miehille ja naisille löytyi toinen tosiaan täydentäviä tehtäviä – eikö näin voisi olla edelleenkin vai halutaanko sukupuolet laittaa kilpasille? Jos katsoo evlut kirkon naispappeusratkaisua, miten on käynyt - onko se ollut siunaukseksi vai kiroukseksi kirkolle?
Kuten Hämäläinen kauniisti toteaa naiset ovat olleet monin paikoin Suomen helluntailiikkeen historiassa todella merkittävissä rooleissa - tosin moni varmaan suoraan Kutsujansa valtuuttamana. Entäpä, jos Jumala viisaudessaan haluaakin, että kaikki ei ole ”virallista”, vaan, että Hänelle jää tilaa toimia haluamallaan tavalla – ehkei kaikesta tarvitse aina tehdäkään rautalankamallia vain meidän oman vajavaisen ymmärryksen vuoksi. Vai tiedämmekö esim. kuka on ”virallinen” profeetta tai miten hänet ”virallistamme” - varsinkaan etukäteen?
Helsingin Saalemissa on etsitty tilaa nais- ja miesjohtajuudelle seurakuntaneuvosto rakenteella. Herää kysymys onko todella olemassa sukupuolen mukaan erilaista johtajuutta vai oliko tarkoitus sanoa nais- ja miesjohtajille? Miten paimenuus - onko sekin jaettavissa nais- ja miespaimenuuteen? Toiseksi tulee mieleen onko tämä kirjoitus airut kohti naisvanhimpia, -pastoreita jne? Kolmanneksi pohdituttaa tämä uusi hallintorakenne, seurakuntaneuvosto, ja sen suhde UT:n mukaiseen vanhimmistoon – ovatko ne samalla tasolla vai jääkö vanhimmisto seurakuntaneuvoston jalkoihin?
Hämäläinen varmaan tietää ja tuntee seurakuntahallinnon kiemurat ja näkee kehittämistarpeita. Mutta onkohan nämä ”laajemmat näkökulmat” enemmän hallintomiehen tai organisaattorin ajatuksia, joilla koeponnistetaan missä rajat menevät ja voisko niitä laajentaa – ehkä jopa ohi Raamatun ilmoituksen. Vai näkyykö kirjoituksessa pk-seudun liberaalin ilmapiirin hiipiminen helluntaiseurakuntiin?
T.Merula 19.04.2012 klo 22:08
RV 16/2012
”Raamattu Kansalle – käännös painetaan Kiinassa.” Onpa mukava kuulla, että tämä uusi käännös on vihdoin tulossa, moni on jo ehtinyt odottaa ja ehkä epäillä, jotta tuleeko sitä ollenkaan. Hieman pyyhettä rylle, olisi saanut tiedottaa viivästymisestä paljon aiemmin. No pääasia, että on nyt tulossa.
Uutisessa merkillepantavaa on myös, että Raamattuja painetaan Kiinassa ja tuodaan Suomeen. Ei ole kuin joitain vuosia, kun Raamattuja vietiin Suomesta Kiinaan. Näyttää, että Jumala siunaa Kiinaa ja Kiina saa olla välittämässä siunausta jälkikristilliseen Eurooppaan.
Artikkelissa ”Brasilialaisuskovat syttyivät lähetystyöhön” asetelma näyttää myös kääntyneen ylösalaisin – brassit tulevat ja tuovat evankeliumin Espanjaan, jossa on lukuisia kaupunkeja vailla yhtään evankelista seurakuntaa. Saman sivun pikku uutisessa ”Englannin piispa varoittaa uskontokasvatuksen alasajosta” samanaikaisesti, kun seurakuntalainen.fi sivuilla uutisoidaan ”Uskonnonopetus tulee syksyllä kaikkiin Venäjän kouluihin”. Elämme merkillisiä aikoja – on kuin olisimme suuren murroksen kynnyksellä ...
Huopana avaa piristävän pysähdyttävässä kolumnissaan laajempia näkökulmia vammaisen maailmaan. Paljon opittavaa myös ainakin omasta mielestään ei-vammaiselle. Kiitos Joni!
RV 16/2012
”Raamattu Kansalle – käännös painetaan Kiinassa.” Onpa mukava kuulla, että tämä uusi käännös on vihdoin tulossa, moni on jo ehtinyt odottaa ja ehkä epäillä, jotta tuleeko sitä ollenkaan. Hieman pyyhettä rylle, olisi saanut tiedottaa viivästymisestä paljon aiemmin. No pääasia, että on nyt tulossa.
Uutisessa merkillepantavaa on myös, että Raamattuja painetaan Kiinassa ja tuodaan Suomeen. Ei ole kuin joitain vuosia, kun Raamattuja vietiin Suomesta Kiinaan. Näyttää, että Jumala siunaa Kiinaa ja Kiina saa olla välittämässä siunausta jälkikristilliseen Eurooppaan.
Artikkelissa ”Brasilialaisuskovat syttyivät lähetystyöhön” asetelma näyttää myös kääntyneen ylösalaisin – brassit tulevat ja tuovat evankeliumin Espanjaan, jossa on lukuisia kaupunkeja vailla yhtään evankelista seurakuntaa. Saman sivun pikku uutisessa ”Englannin piispa varoittaa uskontokasvatuksen alasajosta” samanaikaisesti, kun seurakuntalainen.fi sivuilla uutisoidaan ”Uskonnonopetus tulee syksyllä kaikkiin Venäjän kouluihin”. Elämme merkillisiä aikoja – on kuin olisimme suuren murroksen kynnyksellä ...
Huopana avaa piristävän pysähdyttävässä kolumnissaan laajempia näkökulmia vammaisen maailmaan. Paljon opittavaa myös ainakin omasta mielestään ei-vammaiselle. Kiitos Joni!
T.Merula 19.04.2012 klo 22:20
Viitaten RV 15/2012 pääkirjoitukseen, kirjoitus löytyy osoitteesta
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/2389/helluntailainen_lahetysjohtaja_tilaa_naisjohtajuudelle
(päiväys tosin näyttää olevan ihan pielessä)
Viitaten RV 15/2012 pääkirjoitukseen, kirjoitus löytyy osoitteesta
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/2389/helluntailainen_lahetysjohtaja_tilaa_naisjohtajuudelle
(päiväys tosin näyttää olevan ihan pielessä)
T.Merula 29.04.2012 klo 13:41
RV 17/2012
Kansilehdessä pentagrammia, kortteja ja otsikoita ”Kun pimeä vetää puoleensa”, ”Kristinuskosta uuspakanuuteen” ja ”Satanismi ja okkultismi haasteina nuorisotyössä”. Niin, että mistä lehdestä nyt onkaan kyse – no 100 vuotiaasta helluntailiikkeen viikkolehdestä tietenkin.
Lehden teemassa pysyen Klaus Korhonen toteaa pääkirjoituksessa, että kristinuskosta luopuminen johtaa uuspakanuuteen. Surullisena esimerkkinä hän tuo esiin evankelisen kirkon tilanteen Saksassa, jäsenmäärä vuonna 50 oli 42 miljoonaan, nyt alle 24 miljoonaa, pudotusta 43% – väkimäärään suhteutettuna pudotus on vielä suurempi. Kristillisyyden murentuminen Euroopassa näyttää etenevän vauhdilla, samalla kun opit ja uskonnot, joita vielä jokunen vuosikymmen sitten pidettiin vanhoina, pakanallisina ja taaksejääneinä, nostavat päätään tänä tieteen ja teknologian aikakautena. Aivan hämmästyttävää! Tarvitaan valoa, valoa, Valoa!
Pari näkökulmaa on kuitenkin hyvä huomioida. Ensinnäkin voitaneen todeta, että kristinuskosta luopuminen johtaa myös muihin ilmiöihin kuin vain uuspakanuuteen - vai mistä nousevat esiin esim. täysin häpeämätön ahneus, riisto, koronkiskonta, sen arvostus, joka osaa ilkeimmin sanansa asettaa, välinpitämättömyys vähempiosaisia kohtaan ja sunnuntaishoppailu? Toiseksekin nuo kirkkojen jäsenmäärät - miten niitä ja niiden muutoksia tulisi tulkita? Valtaosa suomalaisista kuuluu edelleen kansankirkkoon, mutta suurimmalle osalle kirkko ei käytännössä merkitse mitään. Onko kristinuskosta luopumista vasta se, kun eroaa kirkosta? Toisaalta jää pohtimaan onko nimikristityillä sittenkin joku rooli Jumalan suunnitelmissa …
Artikkelissa ”Satanisti käsittelee omaa turhautumistaa” Päivi Niemi toteaa ”monet tarvitsevat kuuntelemista ja läsnäoloa, eivät niinkään sitä, että heille puhutaan”. Tämä muistuttaa jälleen kerran, miksi meillä on kaksi korvaa ja vain yksi suu! Artikkelin lopussa Niemi sanoo ”Yksi saatananpalvoja totesi minulle, että täällä Suomessa on vaikea päästä riivatuksi vaikka haluaisikin, koska ihmiset rukoilevat niin” Miten tärkeää onkaan, että meillä on suu, jolla voimme rukoilla – puhua, kuistata ja huutaa - Hänelle, jolla on kaikki valta!
Edellisessä lehdessä uutisoitiin Raamattu Kansalle käännöksestä. Nyt RK Oy (ei siis ry) tiedottaa ja pahoittelee aikataulu viivästymisiä. Ja olipa tiedotus ehtinyt myös RK:n webbi sivuillekin … hyvä!
RV 17/2012
Kansilehdessä pentagrammia, kortteja ja otsikoita ”Kun pimeä vetää puoleensa”, ”Kristinuskosta uuspakanuuteen” ja ”Satanismi ja okkultismi haasteina nuorisotyössä”. Niin, että mistä lehdestä nyt onkaan kyse – no 100 vuotiaasta helluntailiikkeen viikkolehdestä tietenkin.
Lehden teemassa pysyen Klaus Korhonen toteaa pääkirjoituksessa, että kristinuskosta luopuminen johtaa uuspakanuuteen. Surullisena esimerkkinä hän tuo esiin evankelisen kirkon tilanteen Saksassa, jäsenmäärä vuonna 50 oli 42 miljoonaan, nyt alle 24 miljoonaa, pudotusta 43% – väkimäärään suhteutettuna pudotus on vielä suurempi. Kristillisyyden murentuminen Euroopassa näyttää etenevän vauhdilla, samalla kun opit ja uskonnot, joita vielä jokunen vuosikymmen sitten pidettiin vanhoina, pakanallisina ja taaksejääneinä, nostavat päätään tänä tieteen ja teknologian aikakautena. Aivan hämmästyttävää! Tarvitaan valoa, valoa, Valoa!
Pari näkökulmaa on kuitenkin hyvä huomioida. Ensinnäkin voitaneen todeta, että kristinuskosta luopuminen johtaa myös muihin ilmiöihin kuin vain uuspakanuuteen - vai mistä nousevat esiin esim. täysin häpeämätön ahneus, riisto, koronkiskonta, sen arvostus, joka osaa ilkeimmin sanansa asettaa, välinpitämättömyys vähempiosaisia kohtaan ja sunnuntaishoppailu? Toiseksekin nuo kirkkojen jäsenmäärät - miten niitä ja niiden muutoksia tulisi tulkita? Valtaosa suomalaisista kuuluu edelleen kansankirkkoon, mutta suurimmalle osalle kirkko ei käytännössä merkitse mitään. Onko kristinuskosta luopumista vasta se, kun eroaa kirkosta? Toisaalta jää pohtimaan onko nimikristityillä sittenkin joku rooli Jumalan suunnitelmissa …
Artikkelissa ”Satanisti käsittelee omaa turhautumistaa” Päivi Niemi toteaa ”monet tarvitsevat kuuntelemista ja läsnäoloa, eivät niinkään sitä, että heille puhutaan”. Tämä muistuttaa jälleen kerran, miksi meillä on kaksi korvaa ja vain yksi suu! Artikkelin lopussa Niemi sanoo ”Yksi saatananpalvoja totesi minulle, että täällä Suomessa on vaikea päästä riivatuksi vaikka haluaisikin, koska ihmiset rukoilevat niin” Miten tärkeää onkaan, että meillä on suu, jolla voimme rukoilla – puhua, kuistata ja huutaa - Hänelle, jolla on kaikki valta!
Edellisessä lehdessä uutisoitiin Raamattu Kansalle käännöksestä. Nyt RK Oy (ei siis ry) tiedottaa ja pahoittelee aikataulu viivästymisiä. Ja olipa tiedotus ehtinyt myös RK:n webbi sivuillekin … hyvä!
T.Merula 03.05.2012 klo 22:48
RV 18/2012
"Seurakunta – alueensa tarpeiden tuntija?" Näin otsikoi Janne Lahti pääkirjoituksensa ja maalaa seurakunnalle merkittävää roolia ja tehtäväkenttää omalla paikkakunnallaan. Avaralla asenteella maailma näyttää olevan mahdollisuuksia täynnä, niinkuin onkin. Hyviä ja hienoja ajatuksia pursuavan kirjoituksen otsikon lopussa oleva kysymysmerkki lienee kuitenkin monin paikoin aivan paikallaan. Väheksymättä kirjoituksen avauksia, tulee mieleen toisaalta seurakunnan resurssit toisaalta sen raamatullinen tehtävä. Jos esim. seurakunnan diakoniatyö kohdistuu koko paikkakunnalle mistä löytyy riittävästi tekijöitä? Ja vaikka ihmisten kuunteleminen on varmasti tärkeää, niin onko marssijärjestys oikeasti oikein, jos paikkakuntalaisten tarpeet alkavat ohjaamaan seurakunnan toimintaa? Karrikoiden, mitäpä vastataan, kun tarpeena onkin ”sateenkaarimessut”?
Viereisen sivun artikkelissa ”Tutkimuskohteena Pyhän Hengen pyörremyrsky” englantilainen lähetysasiantuntija Patrick Johnstone pohtii Euroopan kirkkojen tilaa ja toteaa ”Ei ole yllätys, että Eurooppa käy hengellistä eloonjäämiskamppailua, koska emme rukoile”. Tärkeää on minkä olemme tehneet yhdellä näistä vähimmistä, mutta elinehto on jatkuva yhteys Elämään, ilman Häntä emme voi mitään.
Oisko maailmamme tai alueemme vieläkin avarampi, jos asettuisimme kuuntelemaan enemmän Lähettäjämme tarpeita?
"Avainmedialla takana jälleen hyvä vuosi" Hyvä uutinen, mutta viitanneeko otsikko vuoden 2011 positiiviseen tulokseen (67000 euroa) vaiko Vuosi Jeesukselle kampajaan Venäjällä, jossa ”vähän yli vuoden kestäneen paikallisten helluntailaisten toteuttaman kampanjan aikana on tavoitettu 2,8 miljoonaa ihmistä, joista 1,4 miljoonaa on tehnyt uskonratkaisun”? Uskomattoman huikea tulos tämä viimemainittu – tavoitetuista joka toinen on tullut uskoon!
Ilmoitussivuilla 25:n seurakunnan kokousilmoitus ja 2 sivua. Entä kun kaikki 250 seurakuntaa tilaa lehden seurakuntalaisilleen ja saa ”ilmaisen” ilmoituksen – yksinkertaisella kertolaskulla 20 sivua ilmoituksia, ja tuplasti tuhdimpi lehti ;)
RV 18/2012
"Seurakunta – alueensa tarpeiden tuntija?" Näin otsikoi Janne Lahti pääkirjoituksensa ja maalaa seurakunnalle merkittävää roolia ja tehtäväkenttää omalla paikkakunnallaan. Avaralla asenteella maailma näyttää olevan mahdollisuuksia täynnä, niinkuin onkin. Hyviä ja hienoja ajatuksia pursuavan kirjoituksen otsikon lopussa oleva kysymysmerkki lienee kuitenkin monin paikoin aivan paikallaan. Väheksymättä kirjoituksen avauksia, tulee mieleen toisaalta seurakunnan resurssit toisaalta sen raamatullinen tehtävä. Jos esim. seurakunnan diakoniatyö kohdistuu koko paikkakunnalle mistä löytyy riittävästi tekijöitä? Ja vaikka ihmisten kuunteleminen on varmasti tärkeää, niin onko marssijärjestys oikeasti oikein, jos paikkakuntalaisten tarpeet alkavat ohjaamaan seurakunnan toimintaa? Karrikoiden, mitäpä vastataan, kun tarpeena onkin ”sateenkaarimessut”?
Viereisen sivun artikkelissa ”Tutkimuskohteena Pyhän Hengen pyörremyrsky” englantilainen lähetysasiantuntija Patrick Johnstone pohtii Euroopan kirkkojen tilaa ja toteaa ”Ei ole yllätys, että Eurooppa käy hengellistä eloonjäämiskamppailua, koska emme rukoile”. Tärkeää on minkä olemme tehneet yhdellä näistä vähimmistä, mutta elinehto on jatkuva yhteys Elämään, ilman Häntä emme voi mitään.
Oisko maailmamme tai alueemme vieläkin avarampi, jos asettuisimme kuuntelemaan enemmän Lähettäjämme tarpeita?
"Avainmedialla takana jälleen hyvä vuosi" Hyvä uutinen, mutta viitanneeko otsikko vuoden 2011 positiiviseen tulokseen (67000 euroa) vaiko Vuosi Jeesukselle kampajaan Venäjällä, jossa ”vähän yli vuoden kestäneen paikallisten helluntailaisten toteuttaman kampanjan aikana on tavoitettu 2,8 miljoonaa ihmistä, joista 1,4 miljoonaa on tehnyt uskonratkaisun”? Uskomattoman huikea tulos tämä viimemainittu – tavoitetuista joka toinen on tullut uskoon!
Ilmoitussivuilla 25:n seurakunnan kokousilmoitus ja 2 sivua. Entä kun kaikki 250 seurakuntaa tilaa lehden seurakuntalaisilleen ja saa ”ilmaisen” ilmoituksen – yksinkertaisella kertolaskulla 20 sivua ilmoituksia, ja tuplasti tuhdimpi lehti ;)
T.Merula 10.05.2012 klo 00:13
RV 19/2012
”Sata vuotta ristin voittoa” otsikon alla on poiminta vuoden 1936 RV:stä ”Mielenkiintoista on ollut seurata Saksan kirkkoriitaa, jossa kehitys näyttää vievän elävää kristillisyyttä tunnustavat yhä enemmän taistelevaksi seurakuntakirkoksi, jota valtiovalta ei enää suojele, vaan päinvastoin vainoaa.” Näin siis Hitlerin Saksassa 76 vuotta sitten. Ei liene kovin kaukaa haettu ajatus, että tämä saattaa olla totta myös meidän ajassamme ja jopa hyvinkin pian nykyisessä jälkikristillisessä ja pakanalliseksi muuttuvassa Euroopassamme. On kuitenkin ollut rohkaisevaa havaita, kuinka Jumala on jo siellä täällä nostanut äänitorvia – mm. Ahvio, Puolimatka ja Graig - muurin aukkoihin uskoa puolustamaan.
”Helluntaikansa osti toimintakeskuksen” Aina silloin tällöin Helluntaikansa näyttää ylittävän RV:n uutiskynnyksen. Parempi niin, kuin ei ollenkaan.
”Maahanmuuttajatyön koordinointi Helluntaikirkolle” otsikon alla Leevi Launonen toteaa Fidan mamutyön valiokunnan vastanneen ko. työstä 2000-luvun alusta, mutta jatkaa, että Fidalla ei ole ollut tähän sopivaa mandaattia ja, että SHK on todettu luontevaksi kotipesäksi ko. työlle. Lisäksi mainitaan, että SHK:n mamutyöryhmään haetaan jäseniä, joiden ei tarvitse kuulua SHK:hon.
Mielenkiintoinen uutinen useammastakin syystä. Ensinnäkään uutisessa ei ole mitään mainintaa kuka, missä ja milloin on ko. muutoksesta päättänyt – vain päätoimittajan nimi uutisen kirjoittajana, ei esim. SHK:n oma tiedottaja. Asiasta ei myöskään löydy mitään mainintaa SHK:n avoimilta sivuilta. Kuvastaneeko tämä sitä, että SHK haluaa olla uskollinen helluntailiikkeen perinteiselle tavalle tiedottaa ;)? Toiseksi, perustelu mandaatista ja kotipesästä vaikuttaa kovin omituiselta – voiko SHK:llä, johon kuuluu 40 seurakuntaa kaikkiaan 250 seurakunnasta ja vajaa 7000 jäsentä koko helluntailiikkeen 50000 jäsenestä, olla perustellumpi mandaatti kuin Fidalla? Saattaisipa joku ajatella, jotta tässähän taitaa tarkoitus pyhittää perustelut. Ja kolmanneksi, minkälaisilla oikeuksilla ja velvollisuuksilla SHK:hon kuulumattomat voivat toimia SHK:n mamutyöryhmässä – hehän voivat olla vaikkapa ev.lut. tai ortodoksi kirkon jäseniä? Herää jopa pieni epäilys, ettei tällä viimemainitulla avauksella vain kosiskella laajempaa hyväksyntää ja tunnustusta SHK:lle ...
RV 19/2012
”Sata vuotta ristin voittoa” otsikon alla on poiminta vuoden 1936 RV:stä ”Mielenkiintoista on ollut seurata Saksan kirkkoriitaa, jossa kehitys näyttää vievän elävää kristillisyyttä tunnustavat yhä enemmän taistelevaksi seurakuntakirkoksi, jota valtiovalta ei enää suojele, vaan päinvastoin vainoaa.” Näin siis Hitlerin Saksassa 76 vuotta sitten. Ei liene kovin kaukaa haettu ajatus, että tämä saattaa olla totta myös meidän ajassamme ja jopa hyvinkin pian nykyisessä jälkikristillisessä ja pakanalliseksi muuttuvassa Euroopassamme. On kuitenkin ollut rohkaisevaa havaita, kuinka Jumala on jo siellä täällä nostanut äänitorvia – mm. Ahvio, Puolimatka ja Graig - muurin aukkoihin uskoa puolustamaan.
”Helluntaikansa osti toimintakeskuksen” Aina silloin tällöin Helluntaikansa näyttää ylittävän RV:n uutiskynnyksen. Parempi niin, kuin ei ollenkaan.
”Maahanmuuttajatyön koordinointi Helluntaikirkolle” otsikon alla Leevi Launonen toteaa Fidan mamutyön valiokunnan vastanneen ko. työstä 2000-luvun alusta, mutta jatkaa, että Fidalla ei ole ollut tähän sopivaa mandaattia ja, että SHK on todettu luontevaksi kotipesäksi ko. työlle. Lisäksi mainitaan, että SHK:n mamutyöryhmään haetaan jäseniä, joiden ei tarvitse kuulua SHK:hon.
Mielenkiintoinen uutinen useammastakin syystä. Ensinnäkään uutisessa ei ole mitään mainintaa kuka, missä ja milloin on ko. muutoksesta päättänyt – vain päätoimittajan nimi uutisen kirjoittajana, ei esim. SHK:n oma tiedottaja. Asiasta ei myöskään löydy mitään mainintaa SHK:n avoimilta sivuilta. Kuvastaneeko tämä sitä, että SHK haluaa olla uskollinen helluntailiikkeen perinteiselle tavalle tiedottaa ;)? Toiseksi, perustelu mandaatista ja kotipesästä vaikuttaa kovin omituiselta – voiko SHK:llä, johon kuuluu 40 seurakuntaa kaikkiaan 250 seurakunnasta ja vajaa 7000 jäsentä koko helluntailiikkeen 50000 jäsenestä, olla perustellumpi mandaatti kuin Fidalla? Saattaisipa joku ajatella, jotta tässähän taitaa tarkoitus pyhittää perustelut. Ja kolmanneksi, minkälaisilla oikeuksilla ja velvollisuuksilla SHK:hon kuulumattomat voivat toimia SHK:n mamutyöryhmässä – hehän voivat olla vaikkapa ev.lut. tai ortodoksi kirkon jäseniä? Herää jopa pieni epäilys, ettei tällä viimemainitulla avauksella vain kosiskella laajempaa hyväksyntää ja tunnustusta SHK:lle ...
T.Merula 20.05.2012 klo 20:51
RV 20/2012
”Kristittyjen poliitikkojen lisäksi tarvitaan kristittyjä lobbaajia” otsikoi Anssi Tiittanen haastattelunsa kansanedustaja Mika Niikkon kanssa. Artikkeli alkaa lauseilla ”Uskova päätöksentekijä jää yhä useammin yksin. Kansanedustajan oma passiivisuus on silti suurin uhka.” Reilun vuoden ikäisen kansanedustajan kokemukset Arkadianmäeltä ilmentävät sitä todellisuutta, jonka keskellä edustajat vaikuttavat ja tulevat vaikutetuiksi eli lobatuiksi. (Suomessahan lobbaus ainakin ammattimaisesti on aika uusi ilmiö, sitä ovat tehneet mm. ydinvoimayhtiöt, panimoteollisuus ja Nokia.) Niikko on pannut merkille sen sitkeyden, jolla ammattilobbaajat käyvät henkilökohtaisesti läpi aivan kaikki kansanedustajat – ei varmasti aivan halpaa toimintaa. Valitettavasti kristillisten arvojen edustajia ei ole juuri näkynyt - onkohan kirkkoillamme ja kristillisillä yhteisöillämme tässä kohtaa resurssivajetta vaiko sokea piste vai onko moniarvoisuus ja -äänisyys sekoittanut selkeän viestin? Sinänsä ajatus kristityistä lobbaajista ei kuulosta huonolta ja nyt, jos koskaan, on aika kristittyjen ja erityisesti kristittyjen vaikuttajien nostaa päänsä ja lujasti puolustaa kestäviä raamatullisia arvoja tämän liberaalin sekamelskan keskellä. Onneksi vaikuttaminen ei ole pelkästään ihmisten ja organisaatioiden varassa - kristittyinä voimme kaikki niin edustajissa kuin taustajoukoissa ilman mitään rajoitteita lobata kansamme päättäjiä Korkeimman Vaikuttajan eteen. Ora et labora – rukoile ja tee työtä - pätee tässäkin. - Anssille kiitokset mielenkiintoisia näköaloja avaavasta kirjoituksesta.
Huopana laittaa jälleen pohtimaan elämää erilaisesta vinkkelistä. On iso ero onko lasi puoleksi tyhjä vai puoleksi täysi, mutta miten saada toinen, ehkä jollain lailla vertainen, näkemään asiat uudessa valossa. Asenne ratkaisee, sitä ei voi siirtää, se tapahtuu itsekunkin pään sisällä - sydämessä.
RV 20/2012
”Kristittyjen poliitikkojen lisäksi tarvitaan kristittyjä lobbaajia” otsikoi Anssi Tiittanen haastattelunsa kansanedustaja Mika Niikkon kanssa. Artikkeli alkaa lauseilla ”Uskova päätöksentekijä jää yhä useammin yksin. Kansanedustajan oma passiivisuus on silti suurin uhka.” Reilun vuoden ikäisen kansanedustajan kokemukset Arkadianmäeltä ilmentävät sitä todellisuutta, jonka keskellä edustajat vaikuttavat ja tulevat vaikutetuiksi eli lobatuiksi. (Suomessahan lobbaus ainakin ammattimaisesti on aika uusi ilmiö, sitä ovat tehneet mm. ydinvoimayhtiöt, panimoteollisuus ja Nokia.) Niikko on pannut merkille sen sitkeyden, jolla ammattilobbaajat käyvät henkilökohtaisesti läpi aivan kaikki kansanedustajat – ei varmasti aivan halpaa toimintaa. Valitettavasti kristillisten arvojen edustajia ei ole juuri näkynyt - onkohan kirkkoillamme ja kristillisillä yhteisöillämme tässä kohtaa resurssivajetta vaiko sokea piste vai onko moniarvoisuus ja -äänisyys sekoittanut selkeän viestin? Sinänsä ajatus kristityistä lobbaajista ei kuulosta huonolta ja nyt, jos koskaan, on aika kristittyjen ja erityisesti kristittyjen vaikuttajien nostaa päänsä ja lujasti puolustaa kestäviä raamatullisia arvoja tämän liberaalin sekamelskan keskellä. Onneksi vaikuttaminen ei ole pelkästään ihmisten ja organisaatioiden varassa - kristittyinä voimme kaikki niin edustajissa kuin taustajoukoissa ilman mitään rajoitteita lobata kansamme päättäjiä Korkeimman Vaikuttajan eteen. Ora et labora – rukoile ja tee työtä - pätee tässäkin. - Anssille kiitokset mielenkiintoisia näköaloja avaavasta kirjoituksesta.
Huopana laittaa jälleen pohtimaan elämää erilaisesta vinkkelistä. On iso ero onko lasi puoleksi tyhjä vai puoleksi täysi, mutta miten saada toinen, ehkä jollain lailla vertainen, näkemään asiat uudessa valossa. Asenne ratkaisee, sitä ei voi siirtää, se tapahtuu itsekunkin pään sisällä - sydämessä.
T.Merula 27.05.2012 klo 23:59
RV 21/2012
Pääkirjoituksessa Pekka Havupalo pohtii helluntain roolia 100-vuotiaassa liikkeessä ja kyselee ”olemmeko menettäneet jotakin alkuajan kokemuksellisuudesta, innosta ja vaikutuksesta”. Valitettavasti näin on tainnut käydä, on haettu ”maailman” hyväksyntää, säikähdetty torontolaisuutta, rakennettu helluntailaista teologiaa ja alettu puuhastella toisarvoisten asioiden kimpussa. Saarnataan retorisesti hienosti ja opillisesti oikein, mutta Pyhän Hengen kosketus jää puuttumaan. Tulee mieleen Jeesuksen sanat ”Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa” - eli ei riitä pelkkä kirjoitusten tunteminen. Jeesus sanoo myös ”sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä” ja ”kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman”. Eiköhän ole niin, että Jumalan seurakunnan erottaa muista organisaatioista ennen kaikkea se, että siellä toimii Jumalan Henki ja ihmiset voivat sen kokea. Havupalon huoli Pyhän Hengen kokemuksellisuuden menettämisestä on aivan aiheellinen. Helluntailiikkeen osalla erityisesti joutuu kysymään, miten käy liikkeen, jos se hukkaa omat lähtökohtansa – kadottaako se samalla identiteettinsä? No ehkei ole syytä enempään synkkyyteen, sillä joitain merkkejä helluntain uudelleen löytämisestä tuntuu olevan – jospa saammekin vielä kokea ”Hengen uudistuksen helluntaikirkossamme”?
”Helluntaikirkon yhteydessä on aloittanut toimintansa uusi naistentyön foorumi” todetaan uutisessa ”Naisille oma foorumi”. Siunausta uudelle foorumille. Naiset näyttävät etenevän vahvasti seurakunnissa ja opinnoissa – hyvä niin. Kun katsoo kansankirkon tilastoja, niin siellä työtekijöistä luokkaa 70 % on naisia ja kun laskee tämän kevään Ison Kirjan tutkintojen suorittajista, niin siellä naisten osuus oli lähes 60%. Mutta kääntöpuolella ovat miehet - miten heidän käy – syrjäytyvätkö he pois kirkoistakin? Joko olisi aika miestenkin ryhdistäytyä ja perustaa oma fooruminsa?
RV 21/2012
Pääkirjoituksessa Pekka Havupalo pohtii helluntain roolia 100-vuotiaassa liikkeessä ja kyselee ”olemmeko menettäneet jotakin alkuajan kokemuksellisuudesta, innosta ja vaikutuksesta”. Valitettavasti näin on tainnut käydä, on haettu ”maailman” hyväksyntää, säikähdetty torontolaisuutta, rakennettu helluntailaista teologiaa ja alettu puuhastella toisarvoisten asioiden kimpussa. Saarnataan retorisesti hienosti ja opillisesti oikein, mutta Pyhän Hengen kosketus jää puuttumaan. Tulee mieleen Jeesuksen sanat ”Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa” - eli ei riitä pelkkä kirjoitusten tunteminen. Jeesus sanoo myös ”sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä” ja ”kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman”. Eiköhän ole niin, että Jumalan seurakunnan erottaa muista organisaatioista ennen kaikkea se, että siellä toimii Jumalan Henki ja ihmiset voivat sen kokea. Havupalon huoli Pyhän Hengen kokemuksellisuuden menettämisestä on aivan aiheellinen. Helluntailiikkeen osalla erityisesti joutuu kysymään, miten käy liikkeen, jos se hukkaa omat lähtökohtansa – kadottaako se samalla identiteettinsä? No ehkei ole syytä enempään synkkyyteen, sillä joitain merkkejä helluntain uudelleen löytämisestä tuntuu olevan – jospa saammekin vielä kokea ”Hengen uudistuksen helluntaikirkossamme”?
”Helluntaikirkon yhteydessä on aloittanut toimintansa uusi naistentyön foorumi” todetaan uutisessa ”Naisille oma foorumi”. Siunausta uudelle foorumille. Naiset näyttävät etenevän vahvasti seurakunnissa ja opinnoissa – hyvä niin. Kun katsoo kansankirkon tilastoja, niin siellä työtekijöistä luokkaa 70 % on naisia ja kun laskee tämän kevään Ison Kirjan tutkintojen suorittajista, niin siellä naisten osuus oli lähes 60%. Mutta kääntöpuolella ovat miehet - miten heidän käy – syrjäytyvätkö he pois kirkoistakin? Joko olisi aika miestenkin ryhdistäytyä ja perustaa oma fooruminsa?
T.Merula 03.06.2012 klo 21:11
RV 22/2012
”Ekumeeniset kanavat on tärkeä pitää auki” toteaa emerituspiispa Yrjö Sariola päätoimittajan haastattelussa. Sariola on ollut keskeisessä roolissa evlut kirkon ja vapaiden suuntien keskusteluyhteyden avaamisessa 80-luvulla. Vuosia kestänyt keskustelusarja loi hyviä henkilösuhteita ja sitä kautta pohjaa asialliseen ja kunnioittavaan vuorovaikutukseen - syntyy kuva kypsästä kohtaamisesta, jossa opillisista eroavaisuuksista huolimatta pystyttiin löytämään yhteyttä. Tässä päivässä Sariola kantaa huolta niin oman kirkkonsa kuin helluntailiikkeenkin pirstoutumisesta. Kaksi tilannetta: ensimmäisessä etäällä olevat löytävät toisensa, kun taas toisessa lähellä olevat etsivät etäisyyttä – ensimmäisessä kunnioitusta, toisessa … jotain muuta – vallanhalua, alistamista ...
Pääkirjoituksessa päätoimittaja tarkastelee lestadiolaisten myllytyksen kautta hengellisten yhteisöjen asemaa mediassa. Median kanssa toimiminen etenkin kriisitilanteissa vaatii todella taitoa ja osaamista, ei ihme, että Helluntaikirkkokin esittelee sivuillaan kriisiviestintä ohjeistuksen. Mutta vanhaa ajatusta lainaten älykäs selviää siitä, mihin viisas ei joudu, joten parempi on hengellisten yhteisöjen toimia viisaasti ja jos viisautta puuttuu, niin sitähän voi pyytää sen Antajalta lisää.
”Uskonto medialisoituu.” - iskevä, mutta vaikeasti avautuva jargonlause saa selityksen heti perään – ”mediasta muodostuu entistä enemmän myös kristillisten yhteisöjen avoin markkinapaikka, jossa luodaan mielikuvia ja jossa tarjonta näyttäytyy myönteisessä tai kielteisessä valossa.” Tämä jää kyllä nyt mietityttämään - että markkinapaikka ja mielikuva ja tarjonta – evankeliumia myytävänä … Mutta minkälainen mielikuva syntyy RV:stä sen webbi-sivuilta, siellä kun edelleen komeilee numeron 6/2012 etusivu ja pääkirjoitus ”Näkökulmaa johtajuuteen pitäisi laajentaa” (11.4.2012) - ?
Suomen Helluntaikirkolle löytyi toiminnanjohtaja läheltä, hallituksen jäsen ja tiedottaja – rekrytointimielessä voisi löydön sanoa olevan täsmäosuma. Siunausta ja viisautta hänelle haastavassa tehtävässä.
Samaisessa uutisessa mainitaan helluntaikirkon vuosikokouseen osallistuneen 13 yhdykuntaseurakunnan edustajaa – ei kovin montaa, vain 1/3 yksrk:sta oli lähettänyt edustajan. Viimeisimmän SHK:n sivuilta löytyvän vuosikokousuutisen mukaan myös vuoden 2010 kokouksessa oli 13 edustajaa silloisesta 33 srk:sta. Mitä tämä kertoo omistautumisesta ja sitoutumisesta?
Uutisen lopussa todetaan kokouksen sanoman tiivistyneen ”Palveleva Henki puhaltaa toimiviin rakenteisiin” - kivan vihjaileva lausahdus, mutta mitä se auttaa vaikka mikä henki puhaltaisi rakenteisiin - miten rakenteet voivat mitään henkeä ottaa vastaan? Ihmiset voivat.
Artikkeli osiossa kysytään ”Pystyykö helluntailiike elämään tätä päivää?” Kirjoittaja toteaa helluntaiherätyksen olleen ”muuntautumiskykyinen, yhtenäinen ja inhimillisistä perinteistä piittaamaton kansanherätys”. Viime mainittu varmaan pitää paikkansa, mutta kyllähän historia osoittaa muuntautumiskipuja koetun ja niissä yhtenäisyys on ollut koetuksella. Kirjoittaja ihmettelee miksi vain Suomessa kiistellään järjestäytymisen muodosta. Eikö vastaus tähän ole ilmeinen; jos Suomessa olisi alunperin muodostettu kirkkokunta, niin eihän siitä enää kiisteltäisi, mutta kun ei, niin nyt ihmisille ominainen muutosvastarinta, varsinkin ylhäältä tuleviin muutoksiin, iskee vastaan. Kyllä tämän on täytynyt olla SHK:ta puuhaavien tiedossa.
Alaotsikon ”Uskonnonvapaus – paholaisen juoni?” alla kirjoittaja toteaa, että valtiovallan antamasta uskonnonvapaudesta ja oikeudesta rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi on joidenkin ihmisten mielissä tullut ”paholaisen juoni”. Voihan olla, että joidenkin yksittäisten mielissä näin onkin, mutta yleisesti ottaen alaotsikon kysymys on aivan käsittämätön – eihän tuollaista voi edes vakavasti kysyä. Sen sijaan, jos kysytään yhdyskuntahankkeen ohjeistuksesta ja toteutuksesta, niin silloin on nähtävissä juoni, joka laittaa miettimään taustavoimia. Kirjoittaja ihmettelee edelleen miten ”salonkikelpoisista” helluntailaisista, ”jotkut sulkevat yhteyden toisiin uskoviin” ja ”vain sen tähden, että uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvat haluavat noudattaa lakia”. Kovin on tarkoituksenhakuinen ja yksisilmäinen näkökulma – on aivan liian yksioikoista väittää lain noudattamisen olevan syy erimielisyyksiin ja toisinajatteluun. Eikä yhteyden sulkemiset taida olla pelkästään toisen osapuolen arsenaalissa.
Ja vielä kirjoittaja kysyy ”Miten suuri vaikutus maamme hengelliseen ja henkiseen elämään olisikaan, jos meillä Suomessa olisi yhtäkkiä 46000 Helluntaikirkon piiriin lukeutuvaa uudestisyntynyttä uskovaa – ja vielä lapset ?” Ja harmittelee, kun nykyisellään helluntailaisista suurin osa kartuttaa uskonnottomien tilastoa. Kun kirjoittaja alussa totesi ”voimallinen Pyhän Hengen synnyttämä liike sai aikaan muutosta luutuneissa kristillisissä piireissä.”, niin ollaanko tänään tilanteessa, jossa numeroilla ja tilastoilla nähdään olevan se suuri vaikutus? (Vai onko toiveena vain saada täysmääräinen potti valtiovallalta?) Eiköhän se ole niin, että Jumalan tuulet puhaltavat missä puhaltavat – kysymys organisoitumisesta ei liene ratkaiseva.
Tätä artikkelia lukiessa ajatus palasi alussa referoituun Yrjö Sariolan yhteydenrakentamiseen – oiskohan evlut kirkon ja helluntailiikkeen yhteys voinut rakentua tällä mallilla millä tässä artikkelissa yritetään rakentaa helluntaikirkkoa - kovasti epäilen. Katse kääntyy myös päätoimittajan suuntaan: kuvastaako tämä artikkeli sitä mediaosaamista, johon ”tuskin voi kiinnittää liikaa huomiota”. Tasapuolisuuden nimissä RV saisi julkaista toisinajattelijoiden kommentteja, joita oletan lehdelle tulevan runsaasti.
RV 22/2012
”Ekumeeniset kanavat on tärkeä pitää auki” toteaa emerituspiispa Yrjö Sariola päätoimittajan haastattelussa. Sariola on ollut keskeisessä roolissa evlut kirkon ja vapaiden suuntien keskusteluyhteyden avaamisessa 80-luvulla. Vuosia kestänyt keskustelusarja loi hyviä henkilösuhteita ja sitä kautta pohjaa asialliseen ja kunnioittavaan vuorovaikutukseen - syntyy kuva kypsästä kohtaamisesta, jossa opillisista eroavaisuuksista huolimatta pystyttiin löytämään yhteyttä. Tässä päivässä Sariola kantaa huolta niin oman kirkkonsa kuin helluntailiikkeenkin pirstoutumisesta. Kaksi tilannetta: ensimmäisessä etäällä olevat löytävät toisensa, kun taas toisessa lähellä olevat etsivät etäisyyttä – ensimmäisessä kunnioitusta, toisessa … jotain muuta – vallanhalua, alistamista ...
Pääkirjoituksessa päätoimittaja tarkastelee lestadiolaisten myllytyksen kautta hengellisten yhteisöjen asemaa mediassa. Median kanssa toimiminen etenkin kriisitilanteissa vaatii todella taitoa ja osaamista, ei ihme, että Helluntaikirkkokin esittelee sivuillaan kriisiviestintä ohjeistuksen. Mutta vanhaa ajatusta lainaten älykäs selviää siitä, mihin viisas ei joudu, joten parempi on hengellisten yhteisöjen toimia viisaasti ja jos viisautta puuttuu, niin sitähän voi pyytää sen Antajalta lisää.
”Uskonto medialisoituu.” - iskevä, mutta vaikeasti avautuva jargonlause saa selityksen heti perään – ”mediasta muodostuu entistä enemmän myös kristillisten yhteisöjen avoin markkinapaikka, jossa luodaan mielikuvia ja jossa tarjonta näyttäytyy myönteisessä tai kielteisessä valossa.” Tämä jää kyllä nyt mietityttämään - että markkinapaikka ja mielikuva ja tarjonta – evankeliumia myytävänä … Mutta minkälainen mielikuva syntyy RV:stä sen webbi-sivuilta, siellä kun edelleen komeilee numeron 6/2012 etusivu ja pääkirjoitus ”Näkökulmaa johtajuuteen pitäisi laajentaa” (11.4.2012) - ?
Suomen Helluntaikirkolle löytyi toiminnanjohtaja läheltä, hallituksen jäsen ja tiedottaja – rekrytointimielessä voisi löydön sanoa olevan täsmäosuma. Siunausta ja viisautta hänelle haastavassa tehtävässä.
Samaisessa uutisessa mainitaan helluntaikirkon vuosikokouseen osallistuneen 13 yhdykuntaseurakunnan edustajaa – ei kovin montaa, vain 1/3 yksrk:sta oli lähettänyt edustajan. Viimeisimmän SHK:n sivuilta löytyvän vuosikokousuutisen mukaan myös vuoden 2010 kokouksessa oli 13 edustajaa silloisesta 33 srk:sta. Mitä tämä kertoo omistautumisesta ja sitoutumisesta?
Uutisen lopussa todetaan kokouksen sanoman tiivistyneen ”Palveleva Henki puhaltaa toimiviin rakenteisiin” - kivan vihjaileva lausahdus, mutta mitä se auttaa vaikka mikä henki puhaltaisi rakenteisiin - miten rakenteet voivat mitään henkeä ottaa vastaan? Ihmiset voivat.
Artikkeli osiossa kysytään ”Pystyykö helluntailiike elämään tätä päivää?” Kirjoittaja toteaa helluntaiherätyksen olleen ”muuntautumiskykyinen, yhtenäinen ja inhimillisistä perinteistä piittaamaton kansanherätys”. Viime mainittu varmaan pitää paikkansa, mutta kyllähän historia osoittaa muuntautumiskipuja koetun ja niissä yhtenäisyys on ollut koetuksella. Kirjoittaja ihmettelee miksi vain Suomessa kiistellään järjestäytymisen muodosta. Eikö vastaus tähän ole ilmeinen; jos Suomessa olisi alunperin muodostettu kirkkokunta, niin eihän siitä enää kiisteltäisi, mutta kun ei, niin nyt ihmisille ominainen muutosvastarinta, varsinkin ylhäältä tuleviin muutoksiin, iskee vastaan. Kyllä tämän on täytynyt olla SHK:ta puuhaavien tiedossa.
Alaotsikon ”Uskonnonvapaus – paholaisen juoni?” alla kirjoittaja toteaa, että valtiovallan antamasta uskonnonvapaudesta ja oikeudesta rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi on joidenkin ihmisten mielissä tullut ”paholaisen juoni”. Voihan olla, että joidenkin yksittäisten mielissä näin onkin, mutta yleisesti ottaen alaotsikon kysymys on aivan käsittämätön – eihän tuollaista voi edes vakavasti kysyä. Sen sijaan, jos kysytään yhdyskuntahankkeen ohjeistuksesta ja toteutuksesta, niin silloin on nähtävissä juoni, joka laittaa miettimään taustavoimia. Kirjoittaja ihmettelee edelleen miten ”salonkikelpoisista” helluntailaisista, ”jotkut sulkevat yhteyden toisiin uskoviin” ja ”vain sen tähden, että uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvat haluavat noudattaa lakia”. Kovin on tarkoituksenhakuinen ja yksisilmäinen näkökulma – on aivan liian yksioikoista väittää lain noudattamisen olevan syy erimielisyyksiin ja toisinajatteluun. Eikä yhteyden sulkemiset taida olla pelkästään toisen osapuolen arsenaalissa.
Ja vielä kirjoittaja kysyy ”Miten suuri vaikutus maamme hengelliseen ja henkiseen elämään olisikaan, jos meillä Suomessa olisi yhtäkkiä 46000 Helluntaikirkon piiriin lukeutuvaa uudestisyntynyttä uskovaa – ja vielä lapset ?” Ja harmittelee, kun nykyisellään helluntailaisista suurin osa kartuttaa uskonnottomien tilastoa. Kun kirjoittaja alussa totesi ”voimallinen Pyhän Hengen synnyttämä liike sai aikaan muutosta luutuneissa kristillisissä piireissä.”, niin ollaanko tänään tilanteessa, jossa numeroilla ja tilastoilla nähdään olevan se suuri vaikutus? (Vai onko toiveena vain saada täysmääräinen potti valtiovallalta?) Eiköhän se ole niin, että Jumalan tuulet puhaltavat missä puhaltavat – kysymys organisoitumisesta ei liene ratkaiseva.
Tätä artikkelia lukiessa ajatus palasi alussa referoituun Yrjö Sariolan yhteydenrakentamiseen – oiskohan evlut kirkon ja helluntailiikkeen yhteys voinut rakentua tällä mallilla millä tässä artikkelissa yritetään rakentaa helluntaikirkkoa - kovasti epäilen. Katse kääntyy myös päätoimittajan suuntaan: kuvastaako tämä artikkeli sitä mediaosaamista, johon ”tuskin voi kiinnittää liikaa huomiota”. Tasapuolisuuden nimissä RV saisi julkaista toisinajattelijoiden kommentteja, joita oletan lehdelle tulevan runsaasti.
T.Merula 10.06.2012 klo 21:44
RV 23/2012
”Helluntaikirkko on nyt uuden vaiheen edessä” toteaa toiminnanjohtaja Esko Matikainen päätoimittajan kysymyksiin. Tätä ajatusta vasten edellisessä RV:ssä olleen Tapio Kyyhkysen artikkelin saattaisi nähdä ensimmäisenä askeleena uuteen vaiheeseen. Kun SHK:n tärkein tavoite toiminnanjohtajan mukaan on kasvattaa sekä jäsenseurakuntien että henkilöjäsenten määrää, niin onkohan tavoitteena päästä myös siihen ”myrskynsilmään”, jossa ”verkkaisen kasvun aikana ei ole tarvinnut jatkuvasti olla”? Toivon mukaan uusi vaihe ei tarkoita helluntailiikkeen nykyistäkin suurempaa hajaannusta.
Pääkirjoituksess Valtter Luoto pohtii miten pitää helluntailiikkeen oppi ja opetus yhtenäisenä, työkaluina hän mainitsee lehden, kirjallisuuden ja opiston. Nyt uutena työkaluna hän näkee lisäksi helluntaikirkon, jonka kaltaista toimielintä ei hänen mukaan ole aiemmin ollut. Melkeinpä ihmeenä voisi pitää, miten 100 vuotias liike on pystynyt toimimaan ilman näin merkittävältä kuulostavaa toimielintä. Ettei vain tässä tehdä tarkoitushakuista propagandaa SHK:n puolesta? Saapa nähdä kuinka monta tunnustuskirjaa ja muuta ohjeistusta SHK tuottaakaan Raamatun rinnalle. (Evlut kirkon tilanteeseen voi tutustua vaikkapa osoitteessa http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/)
Helsingin Saalemin johtaja vaihtuu, Klaus Korhonen jäi eläkkeelle. Hänestä ja hänelle lausutuissa kiitossanoissa todettiin ”olet lauman johtajana puolustanut laumaasi ja halunnut, että se on yhtenäinen.” Sikäli kuin Korhosta tunnen toteamus kuulostaa oikeaan osuneelta - Saalem on ainakin ulospäin välttynyt helluntaikirkko riitelyltä, vaikka Korhonen toimikin SHK:n hallituksen puheenjohtajana. Tällaista viisautta ja taidollisuutta paimenilta odotetaan ja toivotaan.
Ilmoitussivuilla Helsingin Saalem hakee hallintovastaavaa – lisätietoja Mika Yrjolältä ja Esko Matikaiselta. Asiaa tarkemmin tuntematta herää kysymys tarvitaanko hallintovastaavaa siksi, että srk:n uusi johtaja Yrjölä haluaa raivata enemmän aikaa johonkin muuhun kuin hallintoon vai tarvitaanko korvaaja osa-aikaiseksi SHK:n toiminnanjohtajaksi siirtyneen Matikaisen tilalle? Oli miten oli pääasia, että seurakunnan hengellinen johto voi keskittyä olemaan enemmän todellisen Työnantajansa neuvotteluissa ja tuomaan tuoretta evästä laumalleen.
J.K. Www.ristinvoitto.fi ei enää avaakaan päivittämättömiä RV:n sivuja, kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, vaan ohjaa suoraan Aikamedian sivuille. Ja näin tuli mielikuva korjatuksi ;-)
RV 23/2012
”Helluntaikirkko on nyt uuden vaiheen edessä” toteaa toiminnanjohtaja Esko Matikainen päätoimittajan kysymyksiin. Tätä ajatusta vasten edellisessä RV:ssä olleen Tapio Kyyhkysen artikkelin saattaisi nähdä ensimmäisenä askeleena uuteen vaiheeseen. Kun SHK:n tärkein tavoite toiminnanjohtajan mukaan on kasvattaa sekä jäsenseurakuntien että henkilöjäsenten määrää, niin onkohan tavoitteena päästä myös siihen ”myrskynsilmään”, jossa ”verkkaisen kasvun aikana ei ole tarvinnut jatkuvasti olla”? Toivon mukaan uusi vaihe ei tarkoita helluntailiikkeen nykyistäkin suurempaa hajaannusta.
Pääkirjoituksess Valtter Luoto pohtii miten pitää helluntailiikkeen oppi ja opetus yhtenäisenä, työkaluina hän mainitsee lehden, kirjallisuuden ja opiston. Nyt uutena työkaluna hän näkee lisäksi helluntaikirkon, jonka kaltaista toimielintä ei hänen mukaan ole aiemmin ollut. Melkeinpä ihmeenä voisi pitää, miten 100 vuotias liike on pystynyt toimimaan ilman näin merkittävältä kuulostavaa toimielintä. Ettei vain tässä tehdä tarkoitushakuista propagandaa SHK:n puolesta? Saapa nähdä kuinka monta tunnustuskirjaa ja muuta ohjeistusta SHK tuottaakaan Raamatun rinnalle. (Evlut kirkon tilanteeseen voi tutustua vaikkapa osoitteessa http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/)
Helsingin Saalemin johtaja vaihtuu, Klaus Korhonen jäi eläkkeelle. Hänestä ja hänelle lausutuissa kiitossanoissa todettiin ”olet lauman johtajana puolustanut laumaasi ja halunnut, että se on yhtenäinen.” Sikäli kuin Korhosta tunnen toteamus kuulostaa oikeaan osuneelta - Saalem on ainakin ulospäin välttynyt helluntaikirkko riitelyltä, vaikka Korhonen toimikin SHK:n hallituksen puheenjohtajana. Tällaista viisautta ja taidollisuutta paimenilta odotetaan ja toivotaan.
Ilmoitussivuilla Helsingin Saalem hakee hallintovastaavaa – lisätietoja Mika Yrjolältä ja Esko Matikaiselta. Asiaa tarkemmin tuntematta herää kysymys tarvitaanko hallintovastaavaa siksi, että srk:n uusi johtaja Yrjölä haluaa raivata enemmän aikaa johonkin muuhun kuin hallintoon vai tarvitaanko korvaaja osa-aikaiseksi SHK:n toiminnanjohtajaksi siirtyneen Matikaisen tilalle? Oli miten oli pääasia, että seurakunnan hengellinen johto voi keskittyä olemaan enemmän todellisen Työnantajansa neuvotteluissa ja tuomaan tuoretta evästä laumalleen.
J.K. Www.ristinvoitto.fi ei enää avaakaan päivittämättömiä RV:n sivuja, kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, vaan ohjaa suoraan Aikamedian sivuille. Ja näin tuli mielikuva korjatuksi ;-)