Aikanaan arvelin, että uskovaisena voisin odottaa ratkaisuja tai vähintään helpotuksia keskeisiin ihmisenä elämisen kysymyksiin. Pian kävi selväksi, että vastaukset pysyvät tiukasti taivaallisessa todellisuudessa, ja minä vastaavasti olin nilkkoja myöten pultattu langenneen maan kamaraan. Hartaudenharjoituksesta huolimatta kutsumukseen, pelkoon, yksinäisyyteen, jaksamiseen ja toisiin ihmisiin liittyvä tuskailu ei näyttänyt hellittävän.

Ymmärrän, että joillekin Jumala sallii aivan toisentasoisia taakkoja, sellaisia mistä ei ole tarkoituskaan selviytyä elävänä ja hengissä. Niihin verrattuna nämä minun ovat kai laarista `Ahdistuksia aloittelijoille`, keskikokoisia ja standardimuotoisia kiviä kenen tahansa meistä kenkiin laitettavaksi. Yleisesti ottaen niistä ei ole kuin haittaa ja hidastetta, mutta koska ne on korkeampi käsi minulle lyönyt, kutsun niitä Jumalan romuiksi.

Jotain toki voi oppia, kuten vaikkapa elämänhallintaa. Nykyisin se on ihan ok, että kaikkien kanssa ei tule toimeen, vaikka kuinka haluaisi tai kovasti yrittäisi. Tiedän myös, että jos tekee 50-tuntisia työviikkoja, joutuu palauttamaan opintotukia ja muuttuu harmaaksi ja pahapäiseksi. Siihen taas auttaa kuntoliikunta. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun on hampaita kiristelemällä treenannut leukalihaksensa niin, että voisi niiden avulla helposti purkaa 70-luvulla rakennetun kosteusvaurioisen lähiön, täytyy hellittää hiukan.

Kun Jumala ei vaikuttanut kiinnostuneelta ottamaan pois mitään minuun osuneista vaivoista, yritin ehdottaa, josko saisin vaihtaa niitä toisenlaisiin. Lapsena olin kokeillut samaa taktiikkaa: toivoin, että käsi menisi poikki, koska pianotunneilla käyminen tuntui ylivoimaisen ahdistavalta. Eihän se käsi käskemällä murru, mutta jalkapa murtui muutamaan kertaan. Se taas ei ollut mikään syy olla soittamatta. Nyt haaveilin, että jospa pitäisin taukoa näistä henkisistä myrskyistä ja ottaisin vaihdossa kannettavaksi vaikka jonkun fyysisen taakan. Niitä kun taas toisille oli riittänyt selvästi yli kestokyvyn. Ei tullut vastausta, eipä tietenkään.

Raamattukoulussa opin, että vaikeudet otetaan vastaan suoraan Jumalalta. Vastapuolen kanssa ei käydä edes alustavia neuvotteluja, kun kerran Jumalan lapseksi on otettu ja synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta vapautettu. Selviän joten kuten tämän maailman vastoinkäymisistä, mutta tämän jumalallisen monopolin edessä minulla on aina kädet puuskassa. En tahdo millään niellä sitä, että sen paremmin isot kuin pienetkään kuviot eivät näytä olevan neuvoteltavissa, ja reklamaationumerossa vastaa sama ääni kuin tilauspalvelussa. Oikeastaan minulla on Jumalan kanssa meneillään avoin konflikti, yksisuuntainen ja jatkuva. Se tarkoittaa sitä, että aikani rimpuilen, uuvutan itseni ja lopuksi luovutan. Suvereeni Taivaan Isä se siinä katselee vierestä, pyörittää päätään ja antaa kamppailun kroonistua.

Voi tietysti olla, että huomenna, kymmenen vuoden päästä tai kuolinvuoteella viimein valaistun ja ymmärrän kaiken tarkoituksen. Luultavasti en, sillä sitä ei ole minulle missään luvattu. Todennäköisesti raahaan näitä Jumalan romuja loppuelämäni niin että kolina käy; raahaan niitä tietämättä miksi.