Olen vihdoin saapunut maahan, jossa olen syntynyt. Dhaka, Bangladeshin pääkaupunkissa kuhisee ihmisiä värikkäinen asuineen ja jokainen heistä voisi muistuttaa ulkonäöltään äitiäni, isääni, siskoani, veljeäni tai muuta sukulaistani. Länsimaalaisten vaatteideni takia kerään katseita ja ihmetystä, mutta vaihdettuani vaatteet paikalliseen tapaan, sulaudun ensimmäistä kertaa kolmenkymmenen vuoden jälkeen ihmiisvilinään. Olenko tullut kotiin?

Vietän monta tuntia lastenkodissa, jossa itse varhaislapsuuteni vartuin. Lapset ovat vaihtuneet, samoin hoitajat mutta surulliset ja uskomattomat tarinat elävät yhä noiden seinien sisäpuolella. Katsoesssani hymyilevien lasten silmiin, ymmärrän tuon tuskan, jota he sisällään kantavat. Sanovat minulle, että olen onnekas - sain perheen ja kodin. Jokaisella heillä on sama unelma. Tulla rakastetuksi ja tuntea olevansa arvokas. Ettei heitä kukaan koskaan enää hylkäisi.

Puikkelehdin ihmisvilinässä, jonka seassa kilipukit ja lehmät käyskentelevät. Katujen varsilla monet kädet ojentautuvat pyytämään ruokaa, rahaa tai muuta apua. Maassa, jossa tulvat vierailevat vähän väliä, kuitenkin elää toivo jollain uskomattommalla tavalla. Rakennuksia syntyy kuin sieniä sateella ja melu ja pauke on kova. Työturvallisuudesta ei ole tietoakaan, kun paksut bambun varret pitelevät raskaita betoniseiniä pystyssä. Vaikka työmiehet kiipeilevät rakennuksilla ilman kenkiä, turvakypäriä tai muita varusteita, näyttää siltä, etteivät he ole eilisen teerenpoikia. Työ edistyy kovaa tahtia, kun työtunteja tehdään kellon ympäri.

Viettäessäni aikaa maassa, joka vuodesta vuoteen pitää ykköspaikkaa korruptiossa, joka kuuluu maailman köyhimpiin maihin ja joka ihmismäärältään on valtava, nousee mieleeni taas kerran koulutuksen, puhtauden ja turvallisuuden tärkeys. Monet lastenkodin lapsista haaveilevat tulevansa opettajiksi tai lääkäreiksi. Olen heistä ylpeä. Tässä massa on niin paljon toivoa, ettei sitä voi käsittää kaiken sekasorron keskellä. Kumpa samanlainen toivo ja usko tulevaisuuteen eläisiä myös suomalaistenmielissä ja sydämissä. Meillä kuitenkin kaikki on niin hyvin. Meillä on paljon paremmat puitteet pitää toivoa ja uskoa yllä, mutta mikä ihme meitä suomalaisia vaivaa, että me emme osaa nähdä mahdollisuuksiamme, lahjojamme, taitojamme, tilaisuuksiamme tai kaikkea sitä hyvää, jonka keskellä saamme elää?

Sille, jolla ei ole mitään, vähänkin on paljon, kun taas meille suomalaisille paljonkin tuntuu olevan aina liian vähän.