Muistan erityisesti kolme ehtoollisen viettoa. Kerran soitti eräs mies ja kertoi, että hänen isänsä oli lähetetty sairaalasta kotiin. Mitään ei enää ollut tehtävissä. isä oli sanonut pojalleen: Lääkärit ovat tehneet sen minkä voivat. Etsi pappi.

En ole sairaalapappi enkä edes seurakuntapappi. En ollut ennen saattanut ketään viimeiselle matkalle. Siinä tilanteessa ymmärsin, mikä merkitys on kirkon suurilla aarteilla: ripillä ja ehtoollisella. Ei tarvitse yrittää itse työntää toista taivaan portille. Tietysti puhuimme tai hän se taisi enemmän puhua. Mutta siihen vaikeimpaan kysymykseen, miten ihminen voisi turvallisesti kuolla, oli aika vähän sanoja. Silloin rippi ja ehtoollinen tulivat avuksi.

Toinen kokemus oli sukukokouksen jumalanpalveluksesta, jossa toimin liturgina. Kun olin sanonut: Jeesus sanoo, tulkaa minun luokseni kaikki työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon, näin isäni nousevan penkistä ja tulevan. Se tapahtui silloin ainakin minun nähteni ensimmäisen kerran. Liekö niitä monta ollutkaan sitten konfirmaation. Samana vuonna isä sairastui syöpään. 

Kolmas kokemus liittyi isäni sisareen, rempseään naiseen, jonka sairaus oli vienyt huonoon kuntoon. Kun olin menossa hänen kotipitäjäänsä jumalanpalvelusta pitämään, arvelin, ettei hän enää jaksa tulla kirkkoon. Mutta jo saarnatuolista näin, että sinne hänet pyörätuolissa tuotiin. Ja kun tulin ehtoollispöydässä hänen luokseen, hän sanoi: Olisin tullut vaikka konttaamalla. Muutaman viikon kuluttua hän kuoli.

Tietysti ehtoollinen on tärkeä muussakin tilanteessa, mutta erityisesti sen arvo punnitaan silloin, kun ei oikein ole enää mitään muuta miten tarttua.  

Sitten on vielä neljäs kokemus. Se on puhutellut pitkään, vaikka se on edellisistä poiketen vain kirjassa oleva kuvaus. Oskar Skarsaune kertoo eräässä kirjassaan tavallisesta Hansenista ja hänen satunnaisesta kirkossa käynnistään. Suomenkielisessä käännöksessä Hansenista on tullut Virtanen. Tämä Virtanen ei ollut ahkera kirkossa kävijä. Vain jouluna ja joskus muulloin.

Mutta kerran, kun hän oli sattunut menemään kirkkoon, tapahtui kummia. Hän oli äkkiä ikään kuin näkevinään ehtoolliselle menevien läpi. Näky oli merkillinen.   Sitä joukkoa ei voinut sanoa onnistuneiksi kristityiksi. He juoruilivat ja puhuivat pahaa toisistaan. Aiemmin Virtanen oli ajatellut, että ehtoolliselle menivät ne, jotka pitivät itseään muita parempina. Nyt hän tajusi että kyse oli aivan muusta. Se iski häneen kuin salama. Nuo ihmiset tiesivät vikansa ja juuri siksi he menivät alttarille. He odottivat saavansa sieltä jotakin, mitä ilman eivät voineet olla. Syntien anteeksiantamusta ja uutta voimaa elää toisin.

Virtanen tajusi sen hetkessä täysin selvästi: tämä ei ollut onnistuneita ja täydellisiä varten, vaan se oli epäonnistuneita varten, niitä varten, jotka tiesivät olevansa epäonnistuneita. Kertoessaan siitä myöhemmin, hän sanoi vain: Tajusin kuuluvani siihen joukkoon minäkin ja niin minä menin.

Tässä numerossa puhutaan kirkon kahdesta sakramentista, kasteesta ja ehtoollisesta. Ne ovat kristillisen kirkon kalliit aarteet. Valitettavasti vain kovin unohdetut. 

Älä odota vanhuuteen ja sairastumiseen Tule kirkkoon nyt. Joka pyhä on tarjolla kalliita aarteita. Niiden äärellä voi käydä niin kuin Virtaselle. 

Kuinka siis Virtaselle kävi? Työpaikalla alettiin puhua, että hän oli tullut uskoon. Ainakin hänen oli nähty käyvän kirkossa ja ehtoollisellakin. Kummallista, kun hän muuten oli ihan mukava mies. Mutta sitä ei voinut kieltää, että jotakin hyvää hänelle näytti tapahtuneen. 

Ps. Olet tervetullut myös Kirkkokansan raamattupäivään Helsingin Agricolan kirkkoon lauantaina 10.3.2012.