Kysyin vapaaseen seurakuntaan kuuluvalta ystävältäni, miten on mahdollista, että vapaissa suunnissa pystytään pyörittämään niin pienellä väkimäärällä niinkin laadukasta ja monipuolista seurakuntaelämää. Lisäksi seurakunta kantaa lähetysvastuuta.

Sama tehokkuus pätee helluntaiseurakuntiin. Harva tietää, että Suomen suurin lähetysjärjestö on Fida International, helluntailainen lähetysjärjestö. Heillä on noin 270 lähettiä 60 maassa, lisäksi suuri määrä nuoria ja aikuisia lyhytaikaisessa lähetystyössä. Suomen Lähetysseura on vasta kakkosena 190 lähetillään. Kolmantena tulee Kansanlähetys.

Fidan lähetystyö on mittavaa ottaen huomioon, että rahoituspohja on alle 50 000 henkilöä. Suomen Evankelis-luterilaiseen kirkon neljän miljoonan jäsenmäärään verrattuna se on hyvin pieni. Jopa luterilaisiin herätysliikkeisiin kuuluu moninkertainen määrä kristittyjä. Silti helluntailaiset pystyvät pitämään yllä elävää toimintaa ilman yhteisöverotuottoja. Jos Suomen evankelis-luterilainen kirkko satsaisi lähetystyöhön samassa suhteessa kuin helluntailaiset, meillä olisi yli 20 000 lähettiä. Pitää muistaa, että vapaat suunnat kantavat myös vahvasti yhteiskuntavastuuta muun muassa päihdetyön saralla.

Ystäväni mukaan ei laajan toiminnan ylläpitäminen heillä silti helppoa ole. Omastaan antamisesta annetaan opetusta pari kertaa vuodessa ja lisäksi asia mainitaan muun opetuksen yhteydessä. Ellei opetusta anneta säännöllisesti, asia pääsee jotenkin "unohtumaan". Kerroin, että meille luterilaisille ajatus tällaisesta opetuksesta on hyvin vieras.

Luterilaisuudessa pelätään yhtä asiaa yli muiden: lakihenkisyyttä. Lakihenkisyyttä torjutaan sitten niin ahkerasti, että unohdetaan elää kristittyinä, Jeesuksen seuraajina. Kaikki kristillisestä uskosta lähtevä myönteinen toiminta on pelottava harha askel siihen suuntaan, että ihminen yrittää pelastaa itsensä omilla teoillaan. Siksi meille luterilaisille tuntuu jäävän vain synkeä syntisyys ja siitä kumpuava kuolemanelämä. Eikö Jeesus tullut juuri tästä meitä vapauttamaan? Eikö Isän lapsi iloitse siitä, mistä Isäkin?

Kristillinen elämä lähtee armahdetun ihmisen kiitollisuudesta. Kristilliseen elämään kuuluu myös omastaan antaminen, joka lähtee siitä vakaumuksesta, että kaiken on saanut lahjaksi. Kymmenykset eivät ole oman pelastuksen ostamista, vaan Jumalan omasta hänen valtakuntansa työhön varojen siirtämistä. Sekin viimekädessä on pelkkää armoa, että on mahdollisuus antaa ja tukea työtä, joka on itselle tärkeää.

Jospa siis me luterilaiset vapauttaisimme itsemme siitä lakihenkisestä ajatuksesta, että valheelliseen nöyryyteen verhottu itsekkyys tekisi meistä jotenkin Jumalalle mieluisia. Ja jos avaisimme kukkaroamme ystävällisesti niin, että Jumalan valtakunnan työ ei kärvistelisi, niin kuin se nyt tekee.

Oma rukoukseni on jo yli vuosikymmenen ollut, että Jumala säilyttäisi maassamme elävän luterilaisen kirkon. Uskon, että Jumala vastaa tähän rukoukseen. Herätys lähtee siitä, että kristityiksi tunnustautuvat heräävät.

Olen kuullut joskus mahdollisesti Simojoen Pekalta konsertin yhteydessä afrikkalaisen tarinan, joka meni jotenkin näin. Eräässä kylässä vietettiin häitä. Morsiuspari ei tehnyt lahjalistaa, vaan pyysi jokaista vierastaan tuomaan lahjan sijaan juhliin yhden ruukullisen viiniä. Näin toimittiin. Juhlapäivänä vieraat saapuivat kukin kerrallaan morsiusparia onnittelemaan. Portilla oli suuri viiniruukku, johon jokainen kaatoi tullessaan oman osuutensa viinistä ja liittyi juhlaväkeen.

Koitti aterian aika. Jokaiselle vieraalle ammennettiin omaan kulhoon viiniä. Malja kohotettiin ja siitä maistettiin. Kaikkien yllätykseksi viini olikin pelkkää vettä. Nimittäin jokainen vieraista oli saanut saman ajatuksen: kukaan ei huomaa, jos isoon ruukkuun yksi tuo viinin sijasta vettä.

Jeesus tekee vedestä viiniä. Teemmekö me kristityt viinistä vettä? Tämä olkoon opetukseksi näin tuomioviikon hengessä.