Muuttuvassa ajassa osalla piispoista näyttää menneen puurot ja vellit sekaisin. He ovat sanoutumassa irti kirkon uskontunnustuksesta ja Pyhästä kirjasta Raamatusta. Ovatko he siis uudistusmielisiä? Niin voisi äkkiseltään luulla, mutta mitä liberaalimpaan suuntaan opillisissa kannoissa mennään, sen konservatiivisemmaksi meno käy, kun puhutaan kirkon toimintamuodoista. Ikään kuin byrokratia olisi kirkossa pyhempää kuin Pyhän Jumalan sana.

Asetelma menee vielä enemmän päälaelleen, kun katsotaan, mistä löytyy eniten uudistavaa mieltä suhteessa kirkon toimintamuotoihin. Median viime viikkoina äärikonservatiiveiksi nimeämät tahot tuovat jatkuvasti uusia toimintatapoja ja ideoita seurakuntien arjessa hyödynnettäväksi. Kristilliset järjestöt, joista suurin osa on jollakin tavalla kytköksissä herätysliikkeisiin, muodostavat kirkon toimintaa uudistavan ideapankin.

Kuka siis on konservatiivi ja kuka liberaali? Menee vaikeaksi arvioida. Uudistusta kaipaavat kaikki, mutta toiset näkevät uskon ytimen vanhentuneeksi. Toiset taas ajattelevat, että uskon ydin kestää ajan kulutusta, mutta kirkon toimintaa pitää kehittää tämän päivän ihmisen tarpeita paremmin huomioon ottavaksi. Juuri herätysliikkeiden parista on noussut viime vuosina voimakkain kirkon uudistusta janoava huuto. Tähän huutoon itsekin yhdyn. Oppiliberaalit muotokonservatiivit ovat pyrkineet estämään kirkon uudistusta ja muotoliberaalit oppikonservatiivit ovat puhuneet uudistuksen puolesta.

Ajattelen, että kirkon uskon syvin ydin, jota edustavat Raamatun paikka Jumalan sanana ja pyhänä kirjana sekä kirkkomme uskontunnustukset, tämä ydin ei voi olla uudistuksen kohteena, vaan se on kirkon uudistuksen lähde. Uudistuksen kohteena sen sijaan tulee jatkuvasti olla, millaisten välineiden kautta tästä ytimestä nousevaa julistusta ja seurakuntaelämää toteutetaan.

Myönnän, että perinteilläkin on sijansa. Esimerkiksi liturgia kantaa mukanaan jumalanpalveluksen olennaisinta sisältöä. Se takaa seurakuntalaiselle jonkinlaisen hengenravinnon siinäkin tapauksessa, että pappi sattuisi puhumaan höpöjä. Ei minulla ole myöskään mitään urkumusiikkia vastaan, kunhan se ei ole ainoaa sallittua musiikkia kirkon tiloissa ja hengellisissä tilaisuuksissa. Rakastan myös paljon parjattuja virsiä ja kajautan harva se päivä sellaisen ilmoille kotona puuhastellessa.

Muotokonservatiivisuuden näkyvin muoto on nykyisen asuinalueeseen perustuvan seurakuntarakenteen sinnikäs puolustaminen tai passiivinen vastarinta väistämättömän uudistuksen edessä. Kirkosta eroamiset varsinkin nuorten aikuisten keskuudessa ovat todistaneet järjestelmän olevan jo hyvän aikaa sitten aikansa elänyt. Henkilöseurakunnista on puhuttu pitkään, mutta uudistus tyssää aina niin sanotun kirkon liberaalisiiven vastustukseen, joka siis on erittäin konservatiivinen muotoseikkojen suhteen.

Henkilöseurakunnalla tarkoitetaan järjestelmää, jossa henkilöllä itsellään olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, mihin luterilaisen kirkon seurakuntaan hän kuuluu. Esimerkiksi kun nuori lähtee opiskelemaan, häntä ei enää pakotettaisi eroamaan omasta kotiseurakunnastaan ja liittymään kasvottomaan helsinkiläiseen jättiseurakuntaan vasten tahtoaan.

Järjestelmä mahdollistaisi pitkäaikaisen sitoutumisen omaksi koetun seurakunnan toimintaan. Myös nuorelle luottamushenkilölle tämä tarkoittaisi mahdollisuutta vaikuttaa kirkon asioihin koko valtuustokauden ajan. Nykyisessä järjestelmässä nuori luottamushenkilö tippuu muuttaessaan pois luottamuspaikaltaan.

On mahdotonta nähdä, mitä muuta vaihtoehtoa kansankirkolla olisi asemansa - ja viime kädessä olemassaolonsa - säilyttämiseen kuin suostua uudistukseen. Kulttuurimme on moniarvoistunut kovalla vauhdilla, mutta kirkko elää yhä yhtenäiskulttuurin harhassa. Yhtenäiskulttuurin jäänteenä on juuri tämä parokiaalinen seurakuntarakenne. Uudistukseen suostumalla kirkko voi säilyä hengissä ja säilyttää valtaosan jäsenistöstään. Muotokonservatismi sen sijaan näivettää kirkon hengiltä nopeammin kuin kukaan uskalsi edes ajatella.