Huhtikuun 3. päivänä vuonna 1973 kerrottiin historiallisessa lehdistötiedotteessa New Yorkissa mukana kannettavasta puhelimesta. Motorola-yhtiön Martin Cooper kuvaili tätä ihmettä vain puolitoista kiloa painavaksi, käteen mahtuvaksi yhteydenpitovälineeksi, jonka akku kestää kokonaista kaksikymmentä minuuttia! Tosin tuota puhelinta ei olisi sen kauempaa jaksanut kädessään pitääkään.

Ja mikä merkittävintä — Cooper muistuttaa yhä edelleen lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin — tämä ihmelaite tuo ihmisille uudenlaisen vapauden. Totta se on: nykyisen kännykän esi-isän kehittäjät olivat sitä mieltä, että ihmisille koittaa ihana vapauden aika "helposti" mukana kuljetettavan puhelimen avulla.
No, mitä on tapahtunut? Lähes päivittäin minua moititaan siitä, ettei minua "saa kiinni", mikä johtuu siitä, etten vastaa kännykkään joka kerta kun se soi. Toinen yleinen väite on se, että minulla on hirvittävä kiire. Ja kun yritän selittää, ettei minulla ole kiire, minulla vain sattuu olemaan työtehtäviä yksi toisensa perään enkä pysty vastaamaan kännykkään, jos neuvottelen jonkun kanssa, jos osallistun palaveriin, jos parhaillaan kuuntelen työtoveriani tai jos teen jotakin täydellistä keskittymistä vaativaa. Minua ei kuitenkaan uskota vaan lievästi syyllistetään, sillä täytyyhän minulla olla kiire, kun en ole vastannut juuri tämän kyseisen henkilön puheluun.

Kiire. Tavoittamattomuus. Vai vapaus valita?
Me nykyihmiset olemme äärettömän ylpeitä siitä, että itsetuntomme on kehittynyt ja että tunnemme itsemme, sillä onhan meidät erilaisin testein luokiteltu tietynlaisiksi ihmisiksi ja työntekijöiksi — joten emme ole enää ulkoa ohjautuvia niin kuin ehkä muinoin saatoimme olla. Mutta kun kännykkä piippaa, helähtää, pärähtää, soittaa virttä, Nokian tunnusta tai suosittua iskelmää, on pakko vastata.

En vastusta kännyköitä. En vastusta teknistä kehitystä. Enkä mielestäni ole kovin uudistusvastainen muutenkaan. Mutta vähän minua närästää se, etten saisi enää itse määrittää, onko minulla työssäni kiire vai eikö ole, enkä sitäkään, olenko aina tavoitettavissa. Kiire on muuten mielestäni sana, jolla selitetään monenlaisia kummallisia asioita, minkä vuoksi olen alkanut karsastaa koko sanaa!

Kyllä minuakin harmittaa, jos olen toistuvasti yrittänyt tavoittaa jotakuta, eikä häntä millään "saa kiinni". Kuulun siis samaan harmittelijoiden joukkoon kuin minua tavoittelevat. Mutta yritän silti kaikin keinoin pitää kiinni siitä vapaudesta, jota kännykkäihmeen synnyttäjät lupasivat.

Olkaamme toisillemme armahtavaisia, vaikka emme aina olisikaan tavoitettavissa. Ja antakaamme toisillemme — tässä kiire-sanan, ei siis välttämättä todellisen kiireen, kyllästämässä maailmassa — vapaus itse päättää, onko kiire tosiaankin kintereillä vai onko vain kyse elämän rytmittämisestä sopiviin haukkapaloihin.
Ja vielä lopuksi: kolikolla on aina kaksi puolta, ja niin on tälläkin ajatuksella, sillä palveluammatissa olevana tiedän, miten tärkeää asiakkaan on päästä läpi, saada joku kiinni, tulla kuulluksi. Vastatako vai eikö vastata, siinä pulma!