Suomen luterilaisen kirkon papisto on jakautunut kahteen leiriin. (Nyt en muuten tarkoita arkkipiispanvaalin toista kierrosta tai rekisteröidyn parisuhteen siunaamista). Jakautuminen liittyy ennen kaikkea työotteeseen ja tapaan laittaa virantoimituksessa persoonansa peliin.

Kun vielä muutaman kymmenen vuotta sitten papin perheen elämä oli pappilakulttuurin ansiosta osana koko kylän elämää, tämän päivän pappi piiloutuu työpäivän jälkeen omaan koloonsa toisen seurakunnan alueelle viettämään salattua elämäänsä. Nykypapista on tullut arkena näkymätön kummajainen, jonka touhuista edes omat työtoverit eivät kunnolla tiedä. Yksityisyyden varjelemisesta on tullut osalle papeista lähes uskontoon verrattavissa oleva perusoikeus, josta on pidettävä kiinni, vaikka pappiskutsumus siitä kärsisikin.

Uusimpien tutkimusten mukaan nuorten aikuisten sukupolvi kaipaa papeilta aitoa ja henkilökohtaista työotetta. Tulevaisuuden seurakuntalaiselle ei enää riitä, että pappi osaa taitavasti selittää evankeliumintekstin sisällön alkutekstien valossa, vaan papilta odotetaan persoonallista työotetta.

Tämän ajan nuorten perheiden vanhemmat odottavat, että pappi on ennen kaikkea ihmisenä ihmiselle ihminen. Ei jalustalla oleva moraalinvartija eikä sfääreissä pyörivä uskonnonfilosofi. Papin tulisi laskeutua tavallisen ihmisen tasolle ja nähtävä oman elämän kivut yhteydessä muihin ihmisiin. Silloin kun papin jenkkakahvasta saa tukevan otteen, myös evankeliumin ilosanoma uppoaa seurakuntalaiseen paremmin.

Uskon, että suhtautuminen papin persoonan käyttöön työssä on pitkälti sukupolvikysymys. Siinä, missä keski-iän ylittäneet miespapit nauttivat alban ja kaftaanin tuomasta suojasta, nuoret papit ahdistuvat henkisesti ja fyysisesti kiristävistä lipereistä.

Puhtaan valkean alban symboliikka on sinänsä hieno: Pappi ei siis puhu vain omassa voimassaan vaan Jumalan erityisvirkaan asetettuna Pyhän Hengen voimassa. Mutta jos Pyhän Hengen palvelukseen ei voi valjastaa persoonallista tyyliänsä ja ajatteluansa, ollaan jo Raamatunkin näkökulmasta pahasti hakoteillä. Jumala on luonut jokaiselle ihmiselle persoonan, jonka kautta Hän "soittaa" oman viestinsä maailmalle. Eihän viuluakaan voi soittaa pelkällä kotelolla!

Pari viikkoa sitten eräs eläkeikää lähestyvä pappismies tuli antamaan palautetta saarnastani. Hän piti sinänsä puhettani onnistuneena, mutta varoitteli kovasti liian henkilökohtaisista tarinoista. Sakastissa hän tokaisi:" Ei ehkä ihan noin henkilökohtaisia juttuja kannattaisi seurakuntalaisille mennä kertomaan. Sulla saattaa mennä pian uskottavuus."

Henkilökohtaisuus vai uskottavuus! Hmm. Mieluummin olen kuitenkin se vähän höyrähtänyt poppipappi, jonka saarnat kertovat tästä elämästä, kuin teologisesti oikeaoppinen ja uskottava kirkkoruhtinas, jonka jutut eivät ole tästä maailmasta.