Tänä talvena Suomi on pukeutunut poikkeuksellisen vahvaan lumivaippaan. Suomineidon lanteet ovat ainakin olleet säädyllisesti peitossa ja valkoinen vaate on hivellyt silmää riemastuttavalla tavalla.

Hurmaavassa talvessa on ollut myös omat haasteensa. Omakotiasuja on saanut huhkia lumimassan vuoksi valtimonsa äärirajoille ja kadunvarsipysäköinnistä on Helsingissä ollut edes turha haaveilla. Ainakaan ilmastonmuutoksesta ei näillä keleillä kannata tarjota uutista.

Alkuviikon lumipyryn jälkeen olin jälleen lapion varressa. Lunta riitti taas polviin asti ja pitkävartiset kengät olivat kuistilla lämmittelemässä. Ilmankos nailonsukka oli taas puhkimärkä.

Saman urakan edessä oli myös naapurin iäkäs mies. Oman hommani jälkeen katsoin vanhan miehen rauhallisia liikkeitä, kun hän annosteli kolalla lunta kasasta toiseen. Hitaasti ja varmasti työ kävi.

Kun naapurin pihasta puolet oli aurattu, mies keskeytti puuhansa ja nojasi huojuvasti kolaansa. Menin kysymään häneltä, olikohan kaikki kunnossa. Hengästyksen keskeltä mies sai sanottua, että pumppu vaan kovilla keleillä ja rasituksessa reistailee.

Tarjouduin tekemään loput lumityöt, mutta mies vastusteli kovasti. Hän sanoi:" Kyllä jokaisen pitää itse tehdä tie perille, ja katsoi minua merkitsevästi silmiin."

Suomalaisen miehen sisu ja sinnikkyys on pysäyttävää katsottaa. Eikö sisu anna edes hädässä lupaa tarrautua apuun?

Mietin, pitääkö Jumalankin luo tehdä tie yksin? Eikö sentään Nasaretin mies voisi kaveriksi tarttua lapioon?