Keskiviikkoiltana istahdin pitkästä aikaa kirkonpenkkiin. Tutut hengelliset laulut virittivät sieluni jälleen Jumala-taajuudelle - olin kotona. Tai niin ainakin luulin, kunnes pappi alkoi herätellä minun ja kirkkokansan synnintuntoja. Ansiokas nuoren polven saarnaaja kertoi pitkään vaivanneesta korvien soimisesta, josta oli tullut kertakaikkinen riesa. Lääkärikin oli "lohduttanut "papinalkua, että suurin osa tinnituksesta kärsivistä sairastuu jossain elämänsä vaiheessa henkisesti.

Papin tinnitus oli kuitenkin hiipunut puolen vuoden kuluessa ja piina oli ohi. Synnintunnustuksessa ja -päästössä ei ahdistusta tarvitse kuulemma odottaa puolta vuotta, vaan Jeesuksen ristille voi jättää kaiken kuorman. Jumala ei muista ihmisen syntejä.

Siihen päättyi papin saarna, ja seurakunta ryhtyi tunnustamaan omia syntejään. Lopuksi pappi julisti kaiken anteeksi annetuksi.

Koko rippitoimituksen ajan minulla oli hämmästyttävän ulkopuolinen olo. Mikä ihme on se synti, joka minun pitäisi tunnustaa? Ei kai synnillä voida tarkoittaa pelkästään jotain viikon aikana sattunutta tekoa tai laiminlyöntiä, jonka voi kertarysäyksellä tunnustaa ja saada anteeksi? Eikö synti ole enemmänkin valheelliseen elämäntyyliin liittyvä pinttynyt asenne, jota ei papin aamenella saada anteeksi?!

Pahinta synnintunnustuksessa on yrityksen puute. Kun vielä teini-ikäisenä uskoin, että kykenen luopumaan itsekeskeisestä ja ahneesta elämänasenteestani, enää en edes moiseen moskaan usko. Voin kyllä tehdä työtä luonteeni pimeitten puolien kanssa, mutta tuskin pimeyteni tässä maailmanajassa koskaan kuitenkaan katoaa. Sen vuoksi synnintunnustus on ajan haaskausta. Se ei vapauta, vaan ainoastaan muistuttaa siitä, etten ensikään viikolla tule pysymään erossa niistä synneistä, joita tällä viikolla tunnustan.

Jos kirkko haluaa todella kohdata tämän ajan ihmisen, sen täytyy virittyä 2000-luvun yhteiskunnan taajuudelle. Ihmisen peruskysymykset eivät tänä aikana liity syntiin ja armoon, vaan hyväksyntään ja kelpaamiseen. Sen sijaan, että kirkko jankuttaa vastausta siihen, miten löydän armollisen Jumalan, sen tulisi vastata siihen, miten elän oman häpeäni kanssa? Miten oppisin riittämään itselleni? Kuka minut on luonut? Mikä Jumala oikein on?

Perusongelmana on se, että kirkko vastaa kysymyksiin, jotka on esitetty 500 vuotta sitten. Kirkkokansan todellisia elämänkysymyksiä ei kuunnella ja vastaus annetaan, vaikka sitä ei edes kysytä.

Palaan hetkeksi vielä keskiviikkoillan kirkkohetkeen. Miten olisin toivonut, että syntejä syviä olisi käsitelty? Ensinnäkin olisin halunnut, että jokainen olisi saanut rauhassa pohtia omaa perussyntiään. Sen jälkeen synnit olisi voitu vaikka kirjoittaa nimettöminä paperille, ja niistä olisi voitu anonyymisti keskustella. Yhdessä jakaminen omista kipupisteistä olisi voinut parantaa paljon kokonaisvaltaisemmin, kuin helppo laastari tulehtuneen haavan päälle.

Isä Nitro Radio Deissä perjantaisin kello kello 16.20.