Kirkko on yksi hullunmylly. Se on niin monimutkainen ja ristiriitainen yhteisö, että joskus sen ongelmallisuus oikein ottaa päähän: On paljon ongelmia löytää ratkaisuja ja toimintatapoja erilaisten näkemysten pyörteessä. Aina joku on jotakin mieltä ja tietää, pitäisikö homot vihkiä ja naisten toimia pappeina. Aina joku on myös eri mieltä, vieläpä äänekkäästi. Tuntuu, että kirkosta käytävä keskustelu näyttää kirkosta vain hankalan ja kiistojen jakaman puolen.

            Silloin, kun kirkko näyttäytyy mielessäni ongelmien kurimuksena, saatan lähteä Taizé-rukoushetkeen. Siellä minut valtaa usein levollinen mieli, kun katson ihmisiä, jotka ovat tulleet paikalle pysähtyäkseen Jumalan läsnäoloon. Siinä on kirkon ydin, kun ihmiset, jotka haluavat olla yhteydessä Jumalaan, kokoontuvat yhdessä hänen eteensä. Myös uskontunnustuksen yhdessä lausuminen on minusta oikea tukipilari. Samaa tunnustusta on vuosisatojen ajan lausuttu kirkoissa, ja siinä ovat uskon ydinasiat, jotka eivät horju. Tunnustus yhdistää kristittyjä eri vuosisadoilta ja kirkkokunnista, ja se on säilynyt ja kypsynyt mitä erilaisimmissa kirkon tilanteissa.

            Rukoushetken jälkeen olen hyvilläni siitä, että kirkko on olemassa, mutta herään samalla takaisin todellisuuteen. Siellä, missä ihmiset muodostavat suuren yhteisön, on väistämättä myös paljon organisoitavaa, keskusteltavaa ja kokoustettavaa. Joukkoon mahtuu inhimillisyyttä, erehdyksiä ja kiistoja. Seesteinen "unelmien kirkko", jossa ei ole ongelmia, ei ole mahdollinen, koska kirkon olemassaolo vaatii konkreettisten seikkojen hoitamista. Ja onneksi kirkosta löytyy sitä hyvää, jonka vuoksi konkreettisia ongelmia jaksaa: halu yrittää rakastaa ja elää yhteydessä Jumalaan niillä eväillä, mitä on annettu. Tämän halun jakavien on hyvä olla yhdessä, rohkaista toinen toisiaan ja jakaa asioita, joita he ovat oppineet Jumalasta.           

            Jotkut tulkitsevat Laulujen laulun Jumalan rakkauslauluksi kirkolleen. Vaikka välillä käväisee mielessä, miten kukaan voi rakastaa tällaista kirkkoa, voimme myös oppia Jumalan asenteesta kirkkoa kohtaan. Jumala rakastaa ja armahtaa epätäydellistä kirkkoaan, joten ehkä mekin voimme yrittää katsella kirkkoa armollisin silmin. Se on yhteisö, jossa me ihmiset toimimme sen mukaisesti kuin osaamme. Eikä Jumala odota ihmiseltä täydellistä, vaan johtaa itse kirkkoaan niissä haasteissa, mitä kirkko milloinkin kohtaa.

            Kaiken tämän kirkkovalituksen seassakaan ei voi väittää, etteikö kirkko saisi usein myös aikaan kaunista jälkeä. Se todistaa Jumalasta voimallisesti: sanoin ja teoin, joskus menestyksellä ja joskus olemalla itse konkreettisin ja selkein esimerkki siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat kipeästi Jumalaa.