Miten ihminen toimii, jos kaikki käyttäytymistä rajoittavat ulkoiset pakotteet poistetaan? Millaiseksi ihmisyhteisö muodostuisi, jos se pääsisi tai joutuisi aloittamaan järjestäytymisensä täysin puhtaalta pöydältä? Miten yksilö käyttäisi sille annettua vapautta?

Kävin katsomassa Viggo Mortensenin tähdittämän elokuvan "Tie". Se oli hyvä elokuva, joskaan en suosittele kyseistä filmiä kenellekään, joka toivoo vain kevyttä viihdettä arjen raskautta helpottamaan. John Hillcoatin ohjaama, Cormac McCarthyn kirjaan perustuva tarina kertoo ydinsodan jälkeisestä maailmasta matkaa tekevän isän ja pojan näkökulmasta. Järjestäytynyt yhteiskunta on romahtanut, minkäänlaista esivaltaa ei ole. Ruoasta ja tarvikkeista on pula. Kuinka ihmiset toimivat?

Hillcoatin elokuva on täynnä joko säälittäviä tai suorastaan vastenmielisiä hahmoja. Vahvemmat sortavat heikompiaan, eikä ihmisellä ole muuta arvoa tai koskemattomuutta kuin se, minkä kiväärillä pystyy itselleen takaamaan. Ihmisen häikäilemättömyys toisen hyväksikäyttämisessä huipentuu kannibalismissa: elintarvikepulasta kärsivässä maailmassa vahvempi kirjaimellisesti syö heikomman.

Jos elokuvan haluaisi tiivistää yhteen esineeseen, se olisi Mortensenin näyttelemän isän mukanaan kuljettama revolveri. Ase on itsepuolustusväline kahdellakin tapaa. Ilmeisimmän käyttötarkoituksen (vihollisen ampumisen) lisäksi pistoolin piippu takaa isälle ja pojalle pakotien hitaasta kidutuksesta julmien kannibaalien kynsissä. Elokuvan järkyttävimpiä kohtauksia ovatkin ne, joissa isä neuvoo poikaansa aseen käyttämisessä itsemurhatarkoitukseen. Toisen ihmisen pahuus on niin valtava, että lasta suojellakseen hänet täytyy opettaa tappamaan itsensä kiinnijäämisen sijaan.

Esivallan puutteessa jokainen yksilö on oman itsensä poliisi, puolustuvoimat - ja pappi. Tarinan synkkyydessä on myös mukana moraalinen pohdinta. Isä yrittää taata pojalleen turvan ja ravinnon, kuitenkaan sortumatta samaan keinoja kaihtamattomaan barbarismiin, kuin ympäröivät jengit. Leirinuotiolla isä puhuu pojalle "liekistä" joka heissä palaa, ja jota heidän täytyy pitää yllä. "Liekki" tarkoittaa esimerkiksi sitä, että he eivät syö ihmisiä, vaikka muut söisivätkin. Elokuvan symboliikassa juuri kannibalismi saa suuren merkityksen - siihen tiivistyy koko ajatus ihmisestä, joka menestyäkseen on valmis tuhoamaan toisen ihmisen. Katsojalle esitetäänkin kysymys: "Olisitko sinä valmis tekemään oikein silloinkin, kun esivalta ei sitä enää valvo?" Onko hyvyys vain yhteiskunnan luoma tapa, vai onko siinä jotain sellaista todellisuutta, joka säilyy jopa yhteiskunnan romahdettua?

Kumpi siis edustaa "aitoa ihmisyyttä" - vahvimman oikeuteen tarttuneet kannibaalit, vai "liekkiä" sydämessään vaalivat isä ja poika? Elokuva jättää kysymyksen avoimeksi. Katsojan täytyy itse ratkaista, kumpi on ihmissydämelle luonnollisempaa. Kristittynä ja teologina minulle mielenkiintoisimmaksi kysymykseksi nousi juuri tämä. Filmin kuvaus tuntuisi lopulta kulkevan hyvin samansuuntaisilla linjoilla luterilaisen perisyntiopin kanssa. Hillcoatin elokuva on ahdistavuudessaankin terveellinen muistutus siitä, mitä ihmisen sydämestä todella löytyy, jos sitä alkaa juuria myöten tonkia. Kuinka paljon meidänkin hyveellisyydestämme on vain sivistyksen ja lainsäädännön tuomaa pintasilausta, joka rapisisi nopeasti pois jos olosuhteet olisivat toiset!?

Toisaalta, sanomaksi ei jää pelkkä pahuus. Elokuvan isässä ja pojassa kuvastuu ihmisessä luomisen lahjana vaikuttava heikko, mutta silti todellinen taju siitä, mikä on oikein ja mikä ei. Ehkä vielä paremmin heissä kuitenkin näkyy kristityn ihmisen jalo toivo ja kutsumus. Pyhä Henki kutsuu ja ohjaa etsimään Jumalan tahtoa jopa silloin, kun ympäröivä maailma on sen hylännyt, ja sen noudattamisesta koituu inhimillisesti ajatellen vain rasitetta. "Liekki, jota pitää vaalia" ei ole vain moraalikoodisto, vaan elämäntapa, jopa elämä itse.

"Mitä hyötyä on ihmiselle, jos hän voittaa koko maailman, mutta menettää sielunsa?" Ja kääntäen: mitä tappiota on ihmiselle, jos hän menettää kaiken - mutta säilyttää sielunsa Jumalan omana!