Arkkipiispanvaali tuli ja meni. Jotkut ehtivät jo huomata, että ratkaisu tapahtui 12 äänen marginaalilla - jos apostolit olisivat olleet valitsemassa, lopputulos olisi ehkä ollut toinen. No, tiedä heistä.

Äänestystulos taisi olla ainoa piste, jossa ehdokkaat tulivat lähelle toisiaan. Koska kyse ei ollut suorasta kansanvaalista, on mahdollista että valitsijat itse tekivät ratkaisunsa toisilla perusteilla, mutta ainakin sivusta seuranneen kansan silmissä kyseessä oli nimenomaan teologisen vastakkainasettelun leimaama vaali.  

Miikka Ruokanen edusti pehmeää konservatiivisuutta. Hän ei profiloitunut kampanjoinnissaan teologiseksi tappelupukariksi, mutta silti lehtien arvioissa hänet leimattiin "konservatiiviksi" - ja moni pelkäsi että Miikan myötä kirkko menisi taaksepäin kehityksessään. Media nosti vaalin ykkösteemaksi homosuhteiden siunaamisen, ja siinä Mäkinen profiloitui selvästi myönteiselle kannalle, Ruokanen vastustavalle. En tiedä kuinka paljon tämäkään lopulta valitsijoiden äänestyspäätökseen vaikutti - mutta yleisön mielissä vaalissa äänestettiin nyt myös kirkon tulevaisuudesta homokysymyksessä.

Konservatiivisten ystävieni facebook-päivitykset olivat eilen karua luettavaa. Hiljaiseksi vetää, surullista on. Synkistäkin tilanteista voi yrittää löytää valoisia puolia, ja nyt on niiden aika. Eli kaksi seikkaa, joiden tähden on hyvä, että Ruokasen sijasta valittiinkin Mäkinen.

1)      Valta tuppaa turmelemaan, ja kirkollinen valta ei ole tästä säännöstä poikkeus. Systeemin henki ottaa omakseen, ja helposti käy niin, että "realiteetit" alkavat kävellä yli teologian. Edellinen arkkipiispa sai konservatiivien äänet antamalla ymmärtää, että Rimpiläisen eläköitymisen jälkeenkin tie virkaan olisi naispappeuden vastustajille auki. Toisin kävi, systeemi puhuu. Ruokasen jääminen vaalissa kakkossijalle voi olla suurta varjelusta. Ehkäpä Jumala on suunnitellut jotain aivan muuta hänen varalleen, ja nyt se tie kutsuu.

2)      Joskus asioiden täytyy mennä todella huonoiksi ennen kuin muutos parempaan voi tapahtua. Raamatussa on tästä kyllä paljon esimerkkejä - niin yksilöiden kuin kansankin suhteen. Jani Sievinen sanoi joskus, että voitoistaan hän on oppinut vain sen, että vain häviön kautta oppii. Tappiot ja pettymykset ovat hetkiä, jolloin on aika pysähtyä miettimään, etsiä suuntaa, arvioida itseään. Kristitylle ne ovat hetkiä, jolloin rukoillaan ja kuunnellaan mitä Jumalalla on sanottavana. Nyt on aika ja mahdollisuus luopua kirkkoromantiikasta ja nähdä tilanne sellaisena kuin se on. Nyt on sopiva aika - korkea aika - paasikivimäisesti tunnustaa tosiasiat; vasta sitten voi odottaa jotain viisautta tulevaisuuden suhteen.

Helsingin äänioikeutetut menivät vahvasti Mäkisen taakse, vaikka Ruokanen olisi dogmatiikan professorina ollut tietyllä tapaa "Helsingin oma mies". Eero Huoviselle valitaan seuraaja vielä tämän vuoden aikana. Vaikuttaa melko todennäköiseltä, että Helsinkiin valitaan vähintään yhtä liberaali piispa kuin nyt valittiin arkkihiippakuntaan. Todennäköisesti liberaalimpi. Naispiispalle on kova tilaus. Vuoden loppuun tultaessa on varsin mahdollista, että enemmistö piispakunnasta puoltaa homoseksuaalisten liittojen siunaamista. Kehitys on nopeaa.

Lauantaina 20.3., eli reilun viikon päästä, Pyhän Sydämen kappelissa Helsingissä vihitään Matti Väisänen piispaksi. Me puhumme lähetyshiippakunnasta, koska Suomi alkaa olla yhä enenevässä määrin lähetyskenttä. Kansan kristinopin tuntemus on hyvin heikko, siihen sitoutuminen vielä heikompaa. Ei ole enää mitään "luterilaista Suomea", se meni jo. Jos asiaa miettii pitemmällä aikajänteellä - kymmenien vuosien päähän tulevaisuuteen - kyse ei ole mistään kirkkopolitiikasta, vaan ylipäänsä luterilaisen uskon säilymisestä Suomessa. Ei se välttämättä säily, ei Jumala ole sellaista luvannut. Mutta jos se on säilyäkseen, niin Jumala pistää ihmiset töihin. Niin hän aina toimii: ihmisten kautta.

Kukin tekee omat ratkaisunsa. Tiedän, että Väisänen ei kaikkia miellytä. Mutta kysykää ja arvioikaa mistä suunnasta hyvän paimenen ääni jatkossa selkeämmin kuuluu. Ja mistä kuuluu vain määkinäksi naamioitua murinaa. "Sillä oli karitsan sarvet, mutta sen ääni oli lohikäärmeen ääni." Älkää katsoko miltä se näyttää, vaan kuunnelkaa miten se puhuu - näinhän meitä Patmoksen Johannes opettaa.