Kirjoittaja on Kemijärven kirkkoherra ja Venäjän työn veteraani.
Jatkan edellisessä blogissa aloitettua Budziszewskin kirjan referointia pyrkien valaisemaan sen avulla nykyistä menoa maassamme.
Julkisuudessa on tullut tavaksi leimata kristinuskon etiikasta kiinni pitäminen kivikautiseksi ajatteluksi. Näihin käsityksiin verrattuna Budziszewski opettaa luterilaisen katekismuksen mukaista etiikkaa. Hän osoittaa vakuuttavin esimerkein, että traditionaalinen Jumalan laki samastuu luonnonlakiin. Teoksessa käydään läpi kymmenen käskyä ja osoitetaan niiden palvelevan ihmisen "rakennesuunnitelmaa", siis luomisajatusta.
Nykyisessä muotifilosofiassa on tullut vallitsevaksi luonnonlain klassisen näkemyksen moderni vääristymä, joka pääsi pinnalle valistuksessa. Luonnonoikeus on vääntynyt oikeudeksi olla tunnustamatta yleispätevää moraalilakia, josta kaikki oikeudet ovat riippuvaisia. Esimerkkinä siitä on USA:n korkeimman oikeuden julistus (1992), jonka mukaan jokaisella ihmisellä on "oikeus määritellä oma käsityksensä olemassaolosta, tarkoituksesta, maailmankaikkeudesta ja ihmiselämän salaisuudesta."
Kun luonnollinen laki on lähtenyt maallisten filosofien johdolla irtautumaan Jumalan laista, niin teologitkin ovat alkaneet tehdä pesäeroa ilmoitetusta laista jääden taas jälkijunaan. Analyyttiset filosofit ovat jo kauan sitten irtautuneet luonnonlaistakin ja leimanneet sen illuusioksi, jonka syntyyn vaikuttavat ainoastaan biologiset tekijät. Moraali olisi ainoastaan sopeutuma, joka on syntynyt palvelemaan lisääntymistämme. Ihmisyys muuttuu luomisen hylkäämisen myötä vain osaksi evoluutiota, jolla ei ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusperää. Niinpä esimerkiksi eläintieteilijä Richard Dawkins väittää ihmisten olevan biologisesti ohjailtuja eloonjäämisrobotteja.
Budziszewski osoittaa, että luomisuskon hylkääminen merkitsee samalla etiikan pohjan romahtamista. "Jos maailmankaikkeus ei ole Jumalan luomistyötä, en ole kenellekään mitään velkaa siitä, että elän maailmassa." Silloin maailmankaikkeudella ei myöskään ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta. Näiden käsitysten omaksuminen johtaa lopulta ihmisyyden kumoamiseen.
Luonnonlain hylkäämisen viimeinen vaihe on luonnollisesta laista poikkeavan toiminnan muuttaminen ihmisoikeuksiksi tyyliin: ihmisellä täytyy olla oikeus omaan elämäänsä ja ruumiiseensa. Tällä ihmiskuvan muutoksella on järisyttäviä seurauksia etiikkaan. Abortti ja eutanasia tehdään luvallisiksi. Sukupuolten erilaisuus suhteellistetaan. Homoseksualismi nostetaan hyljeksitystä asemasta kulttuurin keskiöön. Eläinten ja ihmisten oikeudet käsitetään samanveroisiksi.
Ihmisyys Jumalan kuvana hylätään ja uskontunnustuksiin kiteytetty kristinuskon sisältö saatetaan menneen maailman taikauskojen joukkoon. Tästä näkökulmasta kristinuskon opista kiinni pitävät kristityt, jotka eivät suostu "uuteen", ovat fundamentalistisia äärikristittyjä, apulaisoikeuskanslerinkin mielestä lainsuojatonta riistaa.
Filosofien irtautuminen luonnonlaista on sikäli kohtalokasta, että sen seurauksena myös yhteiskunnan toteuttama "positiivinen oikeus" eli lainsäädäntö alkaa horjua ja sitä aletaan rakentaa klassisesta luonnonoikeudesta irronneelle perustalle. Näinhän osittain on jo käymässä, kun esimerkiksi homoutta yritetään selittää ihmisoikeudeksi, vaikka sitä ei ole sellaiseksi hyväksytty esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa vuodelta 1948. Uusia "ihmisoikeuksia" jonottaa nurkan takana: eutanasia, moniavioisuus ja ihmisen biologisen perimän manipulointi.
Paholaiset valloilleen
Nykykulttuurin yritys kumota luonnonlaki uhkaa päästää paholaiset valloilleen. Jos ihmisyytemme ei ole Jumalan luomistyötä, onko mitään syytä säilyttää tätä ihmisyyttä tai vastustaa sen kumoamista.
Niinpä nykyisten filosofien ja ateistien kärkijoukkio kannattaakin avoimesti kaikkia elämän pyhyyden vastaisia toimia, kuten abortteja, yrityksiä kloonata ihmistä ja luoda uusia lajeja sikiönalkioita muuntelemalla sekä eutanasiaa. Tästä ajattelusta ei ole pitkä matka toiseenkaan suuntaan, tarkoituksettomien yksilöiden eliminoimiseen. "Nykyihminen ei halua luodun vapautta vaan Luojan vapauden - emme vapautta olla hyvä, vaan vapauden määrätä, mikä on hyvää."
Ajankohtainen on Budziszewskin päättely homoseksuaalisuudesta ja pedofiliasta: "Häiriintynyttä seksuaalisuutta edustavat liikkeet eivät voi tyytyä siihen, että niitä suvaitaan, vaan niiden täytyy levittää propagandaa, hankkia kannattajia ja käännyttää." Syynä ei ole se, että he kärsisivät seksuaalisesta puutteesta. "He kärsivät sosiaalisesta puutteesta, koska heidät on erotettu jokapäiväisen elämän siteistä. He haluavat kuulua joukkoon sellaisina kuin ovat... Yhteiskunnan täytyy tehdä sovinto heidän kanssaan. Ihmiselämän muoto täytyy muuttaa. Kaikki normaalin seksuaalisuuden oletukset täytyy hajottaa: avioliitto, perhe, viattomuus, puhtaus, lapset - kaikki täytyy kyseenalaistaa."
Näissä kysymyksissä on meidän maassamme havaittavissa kehitys, jossa homouden arviointi on kääntynyt ylösalaisin. Väittelyä käydään sillä tasolla, kumpi on pahempaa, sen harjoittaminen vai vastustaminen. Kristikunnan kanta homoudesta syntinä on nyt nimetty homofobiaksi, vähemmistöjen syrjinnäksi ja ihmisoikeuksien sorroksi. Kun on kyse Jumalan sanan ja luomistyön vastaisesta asiasta, perään antaminen merkitsee tinkimistä itse elämän pyhyydestä.
Budziszewski käyttää valaisevaa esimerkkiä omantunnon toiminnasta. Sillä on kolme muotoa. Varoittavassa muodossaan se tekee ihmisen tietoiseksi moraalisen vääryyden vaarasta. Syyttävässä muodossa se syyttää jo tehdystä vääryydestä aiheuttaen katumuksen. Aina ei tunneta katumusta, mutta syntyy objektiivinen tarve tunnustaa, hyvittää, sovittaa ja oikeuttaa teko. Mikäli näin ei tehdä, omatunto alkaa toimia rankaisevassa muodossaan.
Omantunnon toimintaa voi siten verrata kolmeen ammattiin: opettajaan, tuomariin ja teloittajaan. Ensiksi se toimii opettajan tavoin. Mikäli ihminen ei tahdo seurata näitä opetuksia, hän joutuu kohtaamaan omantunnon syyttäjänä. Sielu joutuu perehtymään tuomarin laatimaan syytekirjelmään. Jos siihen ei huvita tutustua, ihminen joutuu väistämättä kohtaamaan omantunnon kolmannen muodon ja tulee teilatuksi. Tässä yhteydessä Budziszewski puhuu "lain raivottariksi" kutsumistaan tekijöistä, jotka alkavat kurittaa synnintekijää.
Kyseessä ei ole mikään primitiivinen kosto, vaan itse todellisuus nousee synnintekijää vastaan ja horjuttaa hänet tasapainosta. Meidän kulttuurimme on sellainen, että vaikka se ei pidä Jumalan käskyjä velvoittavina ja ihannoi kaikenlaista rajojen rikkomista, se käy julkisuuden kaikella raivolla jokaisen väärin tehneen tunnetun henkilön kimppuun, oli hän sitten syyllistynyt dopingiin, lahjuksiin, aviorikokseen tai todistuksen väärentämiseen.
Tämäkin omantunnon toiminnan muoto, jossa ihminen jätetään paatuneena oman onnensa nojaan, palvelee itse asiassa ihmisen rakennesuunnitelmaa. Ihminen jätetään Saatanan haltuun, että hän pelastuisi. Budziszewski viittaa G. K. Chestertonin ajatukseen: "Ihmiset pystyvät pitämään tietyn hyvyyden tason, mutta kukaan ei ole koskaan onnistunut säilyttämään yhtä tiettyä pahuuden tasoa. Se tie vie alas ja alas. Et voi oikeuttaa yhtä pahuutta ja olettaa muiden pysyvän paikoillaan. "
"Näin ihmisestä tulee sekä pahempi että tyhmempi: pahempi, koska hänen käyttäytymisensä tulee pahemmaksi; tyhmempi, koska hän kertoo itselleen enemmän valheita. Jos kaikki menee hyvin, lopulta hän on niin kurjassa kunnossa että hänen on joko mentävä itseensä tai palattava Jumalan luo."
Kyseisellä omantunnon toiminnan kuvauksella on myös oma analogiansa kirkon piirissä. Jos kirkossa ei seurata Jumalan sanan mukaista opetusta, niin tämä omantunnon kolmen muodon toiminta toteutuu omalla tavallaan kirkon kokonaisuudessa. Kun Jumalan sanaa ei opeteta tai sen opetusta ei kuulla, se kohdataan syyttävässä muodossa. Jos sen nuhteista ei välitetä, sana kohdataan sen rankaisevassa muodossa.
Kirkossa toimitaan usein niin, että sen jäsenyyttä pidetään tärkeämpänä kuin Jumalan sanan mukaista opetusta jossain polttavassa kysymyksessä. Näin kuvitellaan ihmisten pysyvän kirkon jäseninä, jolloin heille voidaan opettaa sitten muita tärkeyksiä. Silloin käy juuri päinvastoin kuin luullaan. Kirkossa ei voida sallia yhtä pahuutta ja kuvitella, että kokonaisuus säilyisi paikoillaan. Seuraa väistämätön alamäki.
Suomeen tuli 60-luvun lopulla seksuaalisen vallankumouksen aalto. Aborttien vapautuminen, ehkäisypillerien keksiminen, avoliittojen yleistyminen, seksuaalisen vapauden huuma, nämä kaikki loivat ajattelutavan, jonka mukaan teko tulee luvalliseksi, jos seuraukset poistetaan. Kirkko säikähti tätä virtausta peläten joutuvansa kansan epäsuosioon. Sen vuoksi ei haluttu paneutua vakavasti näihin kysymyksiin, vaan niihin suhtauduttiin kuin murrosikäisen nuoren kapinaan "kyllä se siitä ohi menee" -mentaliteetilla. Kirkko rupesi varoittamisen sijasta "hoitamaan" seurauksia.
Seuraamusetiikka johti kuitenkin avoliittojen ja avioerojen yleistymiseen ja ennen pitkää tilanteeseen, jossa yhä useammat lapset jäivät vaille toista vanhempaa, oikeaa vanhempaa tai molempia. Syntymättä jäänyt sukupolvi sai aikaan sen, että väestöpyramidi muuttui sfinksin pään kaltaiseksi.
Sfinksin kaula uhkaa nyt katketa, kun seksuaalisen vapauden, aborttien ja avioerojen takia harvennut sukupolvi ei kykene enää hoitamaan eikä ylläpitämään eläkeikään päässyttä vapaan seksin sukupolvea. Huostaanotot ja nuorison syrjäytyminen lisäävät fyysisten ja taloudellisten resurssien puutetta vanhusten hoidossa ja aikaansaavat spekulointia kuolinpillerien jakamisesta vanhuksille.
Näissä asioissa kävi juuri niin, että yhden pahuuden oikeuttaminen ei pysähtynyt siihen, vaan sysäsi koko sukupuolielämän tapakulttuurin sekasortoon, jolle ei loppua näy. Nyt elävän sukupolven edessä väikkyvät jo kokonaan uudenlaiset näkymät sukupuolielämän luomisessa asetettujen rajojen ylittämisestä.
Kirkko on yhä selvemmin joutumassa yhteiskunnallisten "raivottarien" ohjaukseen. Ne horjuttavat sen pois tasapainosta. Sen toiminta alkaa hakea muotoja, joissa tehdään hyvää 'etsi Deus non daretur' -periaatteella (vaikka Jumalaa ei olisikaan). Lähetystyön ja evankeliumin julistamisen sijasta keskitytään maailman parantamiseen, kansainväliseen apuun ja uuden ihmiskuvan levittämiseen. Jumalan sanan ja siihen sidotun omantunnon hylkääminen on ajanut kirkon ensi kerran historiansa aikana sen kysymyksen eteen, lakkaako se olemasta.
Martti Hiltunen
Jumalan sanasta on pidettävä kiini muuten ihmiskunta hukkuu synteihinsä
18.2.2012 16.37Niko Uusipulkamo
Velkaa mistä? Syntymisestäni? Ei mulla ollu erityisempiä ongelmia ennen syntymääni, enkä käsittääkseni pyytänyt syntyä. Minulla ei luultavasti ole ollut koskaan yhtä helppoa mitä se oli silloin ku en ollut vielä olemassa. Ongelmat alkoi vasta kun synnyin ja niitä on ollut tasaiseen tahtiin koko elämäni ajan.
22.2.2012 19.52Vaikken ole erityisemmän kiitollinen syntymästäni, haluan kuitenkin elää. Miksi? Siksi koska elämäni on ainutlaatuinen kokemus. Kyllä mie kerkiän olla olemassaolematon sitten taas kun kuolen.
Mutta jos olenkin velkaa niin kenelle tuo velka tulisi maksaa? Jumalalle? Kenelle niistä? Thorille, allahille, jahvelle, zeukselle.... ? Mielestäsi maksu tulisi suorittaa luultavasti luterilaiselle seurakunnalle. Mutta sille puljulle ei pelkkä sielu riitä, vaan se haluaa myös rahaa, rahaa ja lisää rahaa, joten ei tuu tapahtuun. Mulla on parempaaki käyttöä rahoilleni. Voin toki myydä sieluni, mutta kukaan ei ole toistaseksi tehny tarjousta.:(
Mitä pahaa eloonjäämisrobottina olemisessa on? Ajatellaan vaikka poroja. Käsittääkseni porot eivät erityisemmin käytä aikaa jumalan/jumalien palvontaan, mutta silti ne kykenee olemaan tappamatta kaikkia lajitovereitaan ympäriltään. Porot vain keskittyy olennaiseen: selviytymiseen ja lisääntymiseen. Ihminen sen sijaan kulkee jopa maapallon toiselle puolelle tappamaan omia lajitovereitaan, ja kovin usein se tapahtuu juurikin siksi, että ihmiset luulee olevansa jotenki erityisempiä kuin porot tai muut eloonjäämisrobotit.
Selibaatissa eläminenkö on normaalia seksuaalisuutta? Se on aika suosittua eri kristinkunnissa. Tuskin tarttee erikseen mainita mihin seksuaalisten viettien tukahduttaminen on johtanut näissä suljetuissa kristillisissä yhteisöissä.
Aseksuaalisuus on erikseen, ja se on tavallaan normaalia, sillä kyseisen asian kanssa elävä ei vaan ole kiinnostunut seksistä. Mutta selibaatissa oleva tukahduttaa halunsa, siitäkin huolimatta, että kyseisten halujen tyydyttäminen hyväksyttävällä tavalla ei ole suoranaisesti kenellekkään haitallista. Mielestäni se ei ole normaalia, mutta toisen normaali on toiselle epänormaalia. Siksi pitäisikin normaalin sijasta puhua hyväksytystä seksuaalisesta käyttäytymisestä. Itse asetankin hyväksyttävän seksuaalisuuden määrittäväksi tekijäksi sen, että se ei saa vahingoittaa ketään (paitsi itseään) tai aiheuta häiriötä ympäristölle. Ja puhuttaessa vahingollisuudesta, niin eiköhän ne heterot ole historian aikana olleet huomattavasti vahingollisempia homoille kuin homot heteroille.
On olemassa lisäksi nämä seksuaalisuutensa tukahduttaneet homoseksuaalit, eli ts. kaappihomot, jotka yrittävät homovastaisuudellaan tukahduttaa oman homoseksuaalisuutensa. He ovat itseään vihaavia kaappihomoja. Netistä löytyy "Top 10 Anti-Gay Activists Caught Being Gay", jossa on tosiaan nyt jo 14 amerikkalaista itseään vihaavaa kaappihomoa suhteellisen korkeista asemista. Ja onhan meillä aika tuore tapaus itseään vihaavasta kaappihomosta suomessakin. Tuskin tulee olemaan viimeinen.
Homoseksuaalin ja pedofiilin välillä on aika pirun iso ero. "Homoseksi" on kahden ihmisen yhdessä tuumin toteutettu akti, kun taasen pedofilia ei ole. Pedofilia vaatii aina uhrin. Homoseksuaaleja pedofiileja on toki olemassa, mutta se ei tee kaikista homoista pedofiileja, kuten ei myöskään katolilaisten pappien pedofilia tapaukset tee kaikista katolilaisista pedofiileja, ei edes kaikista katolilaisista papeista. Hitlerin viikset eivät tee kaikista viiksekkäistä natseja. Yksi rikkinäinen muna kennossa ei tarkoita kaikkien munien olevan pilalla... jne. Hyvin yksinkertaista.
"Tästä ajattelusta ei ole pitkä matka toiseenkaan suuntaan, tarkoituksettomien yksilöiden eliminoimiseen." Natsithan kunnostautu tuossa tarkoituksettomien yksilöiden eliminoimisessa. He teurastivat juutalaisia, homoja, toisinajattelijoita ja oikeastaan kaikkia, jotka eivät heidän muottiinsa sopineet. He veivät ihmisiltä oikeudet omaan elämään ja ruumiiseen... onpa jotenki tuttu lause!?
Hitler oli jumalan asialla, ainakin omasta mielestään, ja sen hän mainitsee moneen otteeseen Mein Kampf:issa. Voihan se olla mahdollista, että Hitler käytti uskontoa vain manipuloidakseen kansan puolelleen, mutta se kertoo enempi uskovaisista kuin ateisteista.
Sen sijaan, että syyttäisin uskovaisia tai uskonnottomia natsien tekosista, syytän niistä ihmisiä ja syytän ihmisiä myös siitä, että nuista tapauksista ei osata ottaa opikseen. Yhä edelleen halutaan kontroloida toisten ihmisten ruumista, ajatuksia, elämää ja jopa kuolemaa.