Vähän ennen joulua ilmestyi teos, joka tuottaa vapauttavan elämyksen uskonsa ja perinteensä vuoksi alaspainetuille kristityille, samalla kun se panee kenen tahansa ahtaalle omantuntonsa kanssa.

Kyseessä on entisen ateistin J. Budziszewskin teos ”Tätä emme voi olla tietämättä”.  Tämän amerikkalaisella maaperällä syntyneen teoksen luettuaan voi sanoa, että siinä missä olemme kuvitelleet olevamme takapajuisia ja jälkeen jääneitä, meistä on vähitellen kehittymässä moraalittomuuden etujoukko maailmassa.

Jos pitäisi muutamalla sanalla kuvata tapahtumasarjaa, jonka vuoksi elämä kirkossamme ja sen seurauksena koko maassa on muuttunut perusteellisesti vuosituhannen vaihteen jälkeen, sitä voisi nimittää tradition siirron katkeamiseksi.

Teos pureutuu erityisesti kahteen kysymykseen: Mitä ihminen voi tietää Jumalasta? Ja mitä ihminen voi tietää omaa elämäänsä koskevasta Jumalan tahdosta? Kirjoittaja pyrkii yleisen päättelyn nojalla osoittamaan tietyt eettiset maksimit tosiksi vetoamatta Jumalan ilmoitukseen.

Yleensä hän onnistuu loistavasti paljastamaan nykyihmisen ateistisen toiveajattelun loukut, jopa vedoten tunnettujen ateistien lausuntoihin ja päätyen kuitenkin samaan lopputulokseen traditionaalisen kristinuskon kanssa. Hän esittää, että kaikilla ihmisillä on luonnonoikeuden perusteella luontainen tieto Jumalasta ja myös oikeasta ja väärästä. Modernin ajattelun historia paljastuu teoksen valossa enimmäkseen vain ihmisen toistuvaksi yritykseksi huijata itseään.

Vuosituhannen alun muutos

Budziszewski kertoo, että hänen lapsuudessaan elokuvat vielä tehtiin kirjoista. Sittemmin on siirrytty aikaan, jolloin elokuvista alettiin tehdä kirjoja. Ajatusta voisi verrata siihen muutokseen, mikä on tapahtunut maassamme.

Joitakin aikoja sitten kirkossa elettiin niin, että sitä yleensä hallitsi Raamatun opetus. Huolimatta selittäjien heikkouksista, erimielisyyksistä tai syntisyydestä, kaikille oli yhteistä sama tunnustus: Jumalan sana on yläpuolellamme. Se on elämän ohje. Selityksen tarkoituksena oli antaa Raamatun sanan puhua sellaisena kuin se on.
Kaiken tämän johdosta elämän ”elokuva” oli toisenlainen, ei suinkaan synnitön, mutta vuosituhantisen kristillisen tradition hallitsema – syyllistämä tai vapauttama sen mukaan, miten se otettiin vastaan.

Nykyisin elämä maassamme on käynyt päinvastaiseksi. Elämän ”elokuvasta” on alettu tehdä kirjaa, auktoriteettia, opetuksen perustaa. Kun tämän ”tradition” surkeus kävisi muuten kaikille ilmeiseksi, on usein jouduttu turvautumaan klassisten teosten väärentämiseen, josta on tullut paljolti nykyisen kulttuurin sisältöä, niin kirjallisuudessa, elokuvissa kuin näyttämötaiteessakin.

Tradition pysähtymiseen voi vaikuttaa myös sosiaalinen media, joka keskittää huomion nykyhetkeen, niin että se laajenee kaikkialla läsnä olevaksi ja yhdenmukaistaa ihmisten ajankäytön, käyttäytymisen, ajattelun ja puhetavan. Nykyhetken paino moninkertaistuu menneisyyteen verrattuna. Siitä uhkaa tulla läsnä oleva yliminä, joka kysyy: Mitähän ihmiset nyt ajattelevat minusta?

Yhtenä syynä syntyneeseen tilanteeseen voi pitää sitä, että terveen perinteen elinvoimaisuus vaatisi Budziszewskin mukaan elämäntavan, jossa sukupolvet elävät lähellä toisiaan ja keskustelevat toistensa kanssa. Se vaatisi myös sitä, että ihmiset elävät yhteisöissä, joissa he tuntevat toisensa ja voivat vetää toisensa vastuuseen.

Traditio on viisaampi kuin yksityinen ihminen

Budziszewskin apologeettinen metodi asettaa kyseenalaiseksi nykyiseen tietoisuuteen iskostuneet kristinuskonvastaiset väitteet. Hän suuntaa vallitseviin filosofisiin ja teologisiin trendeihin johdonmukaista kulttuurikritiikkiä. 
”Perinteettömyys ei ole niinkään perinteen puuttumista kuin tietty epäterve perinne, joka ei tiedosta olevansa perinne, joka ei usko mihinkään sellaiseen, mitä se pitää perinteenä, ja joka on perinteisesti omahyväinen omasta epäuskostaan.”

Suomalaisessa ajattelussa traditiota pidetään usein tyhjänä tai keinotekoisena ratkaisuna elämän kysymyksiin ja sen murtamista jonakin edistyksenä. Budziszewski asettaa tradition kokonaan toiseen asemaan keskustelussa kuin meidän maassamme on totuttu.
Rooman kirkon tradition ymmärtäminen pelkästään Raamatusta irrallaan kulkevaksi perinteeksi voi myös olla syynä tähän perinteen vieroksumiseen. Oikein ymmärrettynä traditio kirkossa tarkoittaa apostolien opetuksen ja vanhan kirkon uskontunnustusten mukaista oppia ja elämää.

Todellisuudessa perinne tarkoittaa sitä, että suostumme menneiden sukupolvien opetettavaksi. Budziszewskin mukaan se on eräänlaista elämän oppisopimuskoulutusta, jossa kaikki aikaisemmat sukupolvet toimivat mestareina. ”Traditio antaa äänensä sille, mikä tiedetään, mutta mitä emme osaa ilmaista… Kun traditio vaiennetaan, ihmisten täytyy selvittää nämä asiat omin avuin – ja se on mahdotonta.” – Tämä lienee se asema, johon kirkossamme on nyt päädytty ymmärtämättä tehtävän mahdottomuutta. Jokamiehen uskonnosta yritetään nyt tehdä kansankirkon pelastajaa.

Nykykulttuurin tietämys kristinuskon historiasta on kuin Nebukadnessarin uni, joka Danielin henkensä uhalla piti ensin tietää ja sitten selittää, vaikka kuningas itse oli sen unohtanut. Vaikea on vastata kysymyksiin kun keskustelutoverin tietoisuus kristinuskon sisällöstä on kuin unta: faktat unohdettu, selitystä vaaditaan.

Uskonnonopettajat ovat avainasemassa tässä kohden tradition siirtämisessä. Joillakin seuduilla oppilaiden ”oman uskonnon opetus” kuuluu saaneen tulkinnan, että uskonnonopetuksen pitää mukautua heidän käsityksiinsä – siis niihin, mitä heillä jo on ennestään. Tällainen ”antaa mennä” –mentaliteetti hävittää kristillisen tiedon rippeetkin.
Uskonnonopettajilla on suuri vastuu tässä tradition säilymisessä. Opetusta ei voi sopeuttaa sisältönsä puolesta eteen tulleen joukon maailmankatsomuksiin, jotka voivat olla varsin selkiintymättömiä, koska se vain lisäisi tyhmistymistä.

Jumalasta ja moraalista vaiettava

Budziszewski on Texasin yliopiston professori erikoisalanaan  eettinen ja poliittinen filosofia suhteessa teologiaan. Hän avaa mielenkiintoisen näkymän etiikkaan. Hänen mukaansa on olemassa kaksi yleismaailmallista tekijää, jotka ovat ristiriidassa toistensa kanssa: yleismaailmallinen moraalinen tieto ja yleismaailmallinen halu välttää sitä. Ensimmäinen johtuu luomisesta ja toinen syntiinlankeemuksesta. Hän toteaa, että ”vaikka sivilisaatiomme on käynyt monissa aallonpohjissa, koskaan aikaisemmin ei pahetta ole asetettu moraalin jalustalle… Moraalilaista on tullut moraalittomuuden tunnuskuva. Moraalin puolustamista kutsumme ’toisten tuomitsemiseksi’ ja ’suvaitsemattomuudeksi’.”

Nykyisten eettisten vakaumusten perustana on käsitys, että maailmankaikkeudella ei ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta. ”Darwin teki modernille maallistuneelle kulttuurille mahdolliseksi huokaista syvän helpotuksen huokauksen tarjotessaan näennäisen tavan poistaa tarkoitus, merkityksellisyys ja rakennesuunnitelma maailman perustavien piirteiden joukosta.”
Niinpä käytännöllisille eetikoille on yhteistä, että lähes kaikki heistä vastustavat sitä, mitä aikaisemmin oli tapana kutsua moraaliksi.

Koska jokainen eetikko antaa erilaisia vastauksia perustaviin moraalisiin kysymyksiin, niin on syntynyt vakaumus, ettei mitään yhteistä moraalin perustaa ole olemassa. Heidän perässään sitten moraalin vastustaminen samastamalla se moralismiin on levinnyt kirkkoonkin. Sekä Jumala että moraali ovat epäilyttävää ainesta, joista syntyy vain kiistoja. Sen vuoksi ainoa järkevä asia on poistaa kaikki nämä mielipiteet julkisen keskustelun areenalta. Poliittisilla mielipiteillä tulee olla etusija metafyysisiin nähden.

Budziszewski puhuu teologien toisen laintaulun projektista, jossa pyritään työntämään Jumala luonnollisen lain ulkopuolelle. Tämä toteutui meillä 1980-luvun uuden Luther-tutkimuksen löytönä, jonka mukaan vain usko on pysyvää, etiikka muuttuvaa. Sen mukaan kristinuskossa ei olisi mitään ilmoitettua etiikkaa, ainoastaan rakkauden käsky, jonka sisällön kunakin aikana elävät ihmiset voivat järkensä mukaan päätellä.

Suomessa ollaan juuri pääsemässä seuraavanlaiseen etiikkaan: ”Perimmäistä totuutta ei ole mahdollista tietää, joten on tehtävä niin kuin minä sanon.” Juuri etiikan karsiminen kristinuskosta johtaa tradition murtumiseen kirkossa. Siitä enemmän seuraavassa osassa.