Elämä loppuu aikanaan. Onhan se selvää. Raamatussakin sanotaan, ettei ihminen elä yli 120 vuoden iän. Lisäksi olen tietenkin lääkärikoulussa oppinut, että ihmisen keho on hauras, väliaikainen ja rapistuu pikku hiljaa. Tuhoutuminen alkaa joissakin solukoissa valitettavasti jo heti syntymän jälkeen ja lopuissakin viimeistään kolmenkympin tienoilla. Itselläkin raihnastuminen siis kolkuttelee jo ovella. Tervehdys lonkkavika, ikänäkö ja naururypyt. Ja lopussa koittaa kuolema.

Ellei maailma sitten ehdi loppua ensin. Sen piti tulla tiensä päähän jo vuosituhannen vaihteessa, Etelä-Amerikan maya-intiaanit ennustavat sen lopun vuoteen 2012, ja Raamattu sanoo lopun koittavan hetkellä, jota kukaan ei aavista. Salaa kuin varas yöllä. Luonnonkatastrofit ainakin ovat mielestäni jo saavuttaneet apokalyptiset mittasuhteet.

Me kiireisen arjen oravanpyörässä juoksevat ihmiset emme monesti tule uhranneeksi ajatustakaan kaiken katoavaisuudelle. Jotenkin ikuisuuskysymykset kai veisivät ikävällä tavalla pohjaa pönäkältä, itseriittoiselta suorittamiseltamme. Eikä arjesta mitään tulisikaan, jos jokaista rutiinia joutuisi peilaamaan syntyihin syviin; jäisi minulta ainakin monet tiskit tiskaamatta.

Tapaan lääkärinopinnoissani paljon vakavasti sairaita ihmisiä. Siksi kai pohdiskelen keskivertokansalaista useammin kaiken väliaikaisuutta, kuolemaakin. Moni potilas joutuu vakavasti punnitsemaan elämänsä suuntaa ja prioriteetteja, kun sairaus rajoittaa jäljellä olevien päivien määrää ja laatua. En ole aikakaan vielä niin tottunut työhöni, etteikö moni inhimillinen tragedia koskettaisi, joskus ihan kyyneliin asti.

Kristittynä lääkärinä toivon, että oppisin joskus suhtautumaan kuolemaan luonnollisena osana elämää. Kukaan ei sitä kuitenkaan voi paeta. Joko joutuu lähtemään itse ensin tai päästämään tärkeän ihmisen luotaan. Läheisen menettäminen on kauheaa; kaihoisaa ja lamauttavaa, mutta silti arjen on jatkuttava. Jatkuvassa kuoleman pelossa on mahdotonta elää. Ja kuitenkin kuolema on vääjäämättä edessä.

Onneksi saamme luottaa jälleennäkemiseen. Silloin meidän kaikki kyyneleemme kuivataan, eikä yötäkään enää ole. Taivaassa tavataan siskot ja veljet!