Anssin kioski

Anssin kioskissa pohditaan yhteiskuntaa, liike-elämää ja uskonnollista kenttää. Tuusulalainen Anssi Tiittanen, 32, on helluntaiseurakuntien viikkolehden Ristin Voiton toimituspäällikkö.

Anssi Tiittanen

Milloin hirviöistä voi kertoa inhimillisesti?

29.8.2011 8.00

YLE näytti lauantaina (20.8) saksalaiselokuvan Perikato.

Elokuva ei ole katsottavissa YLE Areenassa, mutta se löytyy kokonaisuudessaan, 16 osaan jaettuna, Youtubesta hakusanalla Der Untergang. Versio on tekstitetty englanniksi. (Ensimmäinen jakso tässä)

Vuonna 2004 valmistuneen Perikadon 150 minuutista suurin osa kuvaa elämää Hitlerin piilopaikassa, Berliinin Fuhrerbunkerissa sodan viimeisten päivien aikana.

Elokuvaa syytettiin ensi-illan aikoihin Hitlerin inhimillistämisestä. Syytökset tuntuvat oudoilta. No, ehkä on ihmillistävää kuvata Hitler mielisairaana, omien harhojensa ja fantasioidensa vallassa elävänä vanhuksena. Mutta ei se hänestä mitenkään sympaattisempaa tee. Loistavan, palkitun Bruno Kantzin tulkitsemana Führer ei tunne myötätuntoa tai sääliä kuin itseään kohtaan. Hänestä Saksan kansalle on oikein että se hävitetään. Kellareissa viruvat haavoittuneet siviilit ovat itse valinneet osansa. Johtajan ja läheisten on kunniakasta kuolla oman käden kautta bunkerin suojissa.

Ihmiset luhistuvan Hitlerin ympärillä jakaantuvat pakenijoihin, neuvottelua liittoutuneiden kanssa tarjoaviin sotilaisiin, ja aatteen ja Fuhrerin sokaisemiin fanaatikkoihin, jotka tuntuvat valinneen jo hyvissä ajoin kuoleman johtajansa rinnalla. Elokuvan järkyttävimmässä, joskin katsojaa säästävässä kohtauksessa Magda Goebbels myrkyttää kuusi lastaan, jotta "he eivät joutuisi elämään maailmassa, jossa ei ole kansallissosialismia".

Mutta se inhimillisyys. Se tulee esiin kuvatessa tavallisia ihmisiä sodan jaloissa.
Vanhuksista, teinipojista ja sotainvalideista sodan viimeisenä epätoivoisena ponnistuksena koottu Volksturm ("kansanrynnäkkö") taistelee kranaattien ruokana Berliinin kaduilla puna-armeijaa vastaan. Hitlerjugendin nuoret ampuvat toisiaan kädet kunniakkaasti natsitervehdykseen nostettuina.

60 vuoden jälkeen maailma oli valmis saksalaisten omalle versiolle tapahtumista. Ehkä juuri saksalaiset osaavat perhaiten kuvata, mitä on sokaistua aatteesta. He osaavat elokuvassa myös kuvata sen tuskan, mitä tavallinen ihminen sodan jaloissa kokee. Tämä kärsimys on samanlaista kaikkialla, riippumatta siitä millä puolella rintamalinjoja ollaan.

Elokuvan mielenkiintoinen sivutuote onkin katsojan huono omatunto siitä, ettei ole osannut aina ajatella saksalaisten siviilien kärsimystä toisessa maailmansodassa.

Poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista palautetta saanut aiempi bloggaukseni Anders Breivikistä (lue täältä) sattui samoille viikoille Perikadon katsomisen kanssa.

Pohdin Perikadon jälkeen, suoko aika asioille erilaisen näkökulman? Tuleeko joskus päivä, jolloin Breivikistä tai Utoyan tapahtumista tehdään draamaelokuva?

Kenties vain parin vuosikymmenen päässä saattaa olla se hetki, jolloin suomalaisista koulusurmista valmistuu jokin tekijöitä ymmärtävä eli heidän taustojaan ja pimeää maailmaansa peilaava elokuva. Todennäköisesti silloin joku niistä ihmisistä, jota kauhu kosketti henkilökohtaisesti läheisen kuoleman tai oman kokemuksen kautta, loukkaantuu.

Milloin päättyy kauheisiin tapahtumiin liittyvä suruaika? Milloin etäisyyttä on tarpeeksi? Tuleeko elokuvia tehtäessä ajatella ensisijaisesti läheisten tuskaa, vai kansakunnan tarvetta purkaa traumaansa elokuvien kautta?

Kuvattaessa joukkosurmaajia vastakkain on kaksi tai useampia näkökulmia. Jos koulusurmaaja kuvataan jonkun inhimillisen tragedian läpi, murhaaja saattaa näyttäytyä inhimillisenä olentona. Laajempien kansankerrosten kannalta tämä inhimillistäminen saattaa olla perusteltua. Kaikille teoille, hirvittävimmillekin, on taustansa.

Toisaalta: eikö tämä juuri ole sitä, mitä joukkomurhaajat sairaassa mielessään toivovat. Heidän elämäänsä ja ratkaisuansa katsotaan ymmärtäen. Aiheesta tehdään elokuvia, ja heistä tulee kuolemattomia. Tämä on omaisten - jotka jatkavat elämäänsä surun kanssa vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen - kannalta silkkaa kidutusta.

Kysymykseen, milloin on kulunut tarpeeksi aikaa siitä, kun hirviöistä voidaan tehdä heitä ihmisinä kuvaavia elokuvia, ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Hitlerin kohdalla aikaa kesti 70 vuotta. Jokela, Kauhajoki tai Utoya - en tiedä.

Merkitystä on silläkin, kuka elokuvan tekee. Perikato oli koskettava teos siksi, että sen tekivät saksalaiset. Jos joku Utoyan, Jokelan tai Kauhajoen surmista selvinnyt henkilö - tai jonkun surmatun omainen - tekisi murhaajaa ymmärtävän elokuvan, sen katsominen olisi varmaankin erilaista kuin ulkopuolisten tekemien.

Ehkä olennaista ei olekaan milloin muistellaan, vaan kuka muistelee.

Edellinen artikkeli: Tutkimustuloksista ei kannata masentua

Seuraava artikkeli: Nokia Missio uuden edessä

Kommentit: 3 kommenttia

Kommentoi

Ilmoita asiaton kommentti

Martti Vaahtoranta

Olen itse identiteetiltäni puoleksi saksalainen. Ilahduin sen tähden kovasti Anssin pohdinnasta.

Moni ei nimittäin tiedä miljoonien kotiseuduiltaan karkoitettujen saksalaisten siviilien kuolleen sodan loppuvaiheissa. Moni ei tiedä, mitä Berliinin naiset joutuivat kokemaan sen tultua valloitetuksi. Moni ei tiedä, mistä tilanteesta raunioiden ja suoranaisen nälänhädän keskeltä Saksa lähti rakentumaan - myös amerikkalaisen avun turvin - siksi moderniksi teollisuusvaltioksi, jollaisena sen nyt tunnemme. Erityisesti tämä koski suurkaupunkeja maaseudun päästessä vähemmällä.

Toisaalta ehkä juuri näin piti käydä. Ehkä Saksan kansan piti juoda pohjaan asti se "vihan malja", jota sen huulille oli vuosikaudet aseteltu. Ehkä myös naisten, lasten ja sydämestään Hitleriä vastustavien siviilien piti kärsiä, että nykyinen, demokraattinen ja rauhaa rakastava Saksa voi syntyä menneisyyden raunioille. Ehkä ilman kaikkea sitä Euroopan keskellä olisi yhä "vaaleanruskea" diktatuuri, ehkä rinnan jaetun Saksan itäisten osien "punaisen" diktatuurin kanssa.

29.8.2011 11.42

Ilmoita asiaton kommentti

Raimo Hämäläinen

Hitlerin käyttäytymistä voidaan selittää ja ymmärtää, kun tiedämme jotakin hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Käsittämätöntä on, miten Hitler onnistui viemään demoniset suunnitelmansa niin pitkälle siitä huolimatta, että hänen omien kansalaistensakin keskuudessa oli niitä, jotka vaistosivat vaaran ja varoittivat siitä. Tämä historiallinen todellisuus pelottaa. Käsittämättömällä tavalla vedotaan kansaan ja sen tahtoon. Mikä on kansa? Kuka vastaa viime kädessä, mitä kansa saa aikaan ja kenen ehdoilla toimitaan? Usein kehityksen kulkua on mahdotonta pysäyttää, elleivät rohkeat ja epäitsekkäät ihmiset puutu tapahtumien kulkuun riittävän ajoissa.

Raimo Hämäläinen

1.9.2011 18.01

Ilmoita asiaton kommentti

Laurentius Köyliöläinen

Milloin hirviöistä voi kertoa inhimillisesti?

- Milloin on myönnetty lupa kutsua ihmistä, Jumalan kuvaa, hirviöksi?

Elokuva ei ole katsottavissa YLE Areenassa, mutta se löytyy kokonaisuudessaan, 16 osaan jaettuna, Youtubesta hakusanalla Der Untergang. Versio on tekstitetty englanniksi.

- Onko tuo tekijänoikeusluvallista katsontaa? Eikö olisi helpompi tarjota http://www.kirjastot.fi :stä jokin linkki, millä elokuvan voi lainata kirjastosta?

Elokuvaa syytettiin ensi-illan aikoihin Hitlerin inhimillistämisestä. Syytökset tuntuvat oudoilta.

- Minusta ihmiset, jotka syyttävät elokuvaajaa ihmisen inhimillistämisestä, kannattaisi luetteloida ja ohjata ammattiauttajalle rakastavassa hengessä.

No, ehkä on ihmillistävää kuvata Hitler mielisairaana, omien harhojensa ja fantasioidensa vallassa elävänä vanhuksena.

- Hitler oli loppuaikoina sairas. Hänen kätensä vapisivat. Erityisen nopeasti hänen tilansa heikkeni 20.7.1944 murhayrityksen jälkeen.

Mutta ei se hänestä mitenkään sympaattisempaa tee.

- Miksi ei?

Loistavan, palkitun Bruno Kantzin tulkitsemana Führer ei tunne myötätuntoa tai sääliä kuin itseään kohtaan. Hänestä Saksan kansalle on oikein että se hävitetään.

- Tämä osoittaa, että Hitler oli avoin ja rehellinen eikä salannut yhteiskuntakäsitystään, jonka mukaan vahvemman on saatava elää. Neuvostoliittolaiset olivat vahvempia Yhdysvaltain aineellisella tuella kuin saksalaiset, jotka olivat heiveröisyytensä todistaneet.

Kellareissa viruvat haavoittuneet siviilit ovat itse valinneet osansa.

- Miten niin? Hitler ei ollut demokraatti eikä uskonut siihen, että yksilöt valitsevat itse. Hän oli erittäin valtiokeskeinen ajattelija.

Johtajan ja läheisten on kunniakasta kuolla oman käden kautta bunkerin suojissa.

- No kunniakastahan tuo tietenkin olikin verrattuna siihen, miten kiinni jääneen Benito Mussolinin ja hänen naisystävänsä Clara Petaccin kävi. Amuttiin ja ripustettiin roikkumaan pää alas päin torilla. Miten moni suvaitsevainen toimittaja herkuttelisi noilla kuvilla, jos Hitler olisi antanut siihen mahdollisuuden eli jäädä neuvostoliittolaisten käsiin. Tosin Neuvostoliitto ei olisi ampunut Hitleriä kadulle ja ripustanut roikkumaan pää alaspäin niin kuin italialaiset ystävämme, vaan hänet olisi todennäköisesti tuotu häkissä Moskovaan ja järjestettu tuhansia sivuja tuottava oikeudenkäynti.

Ihmiset luhistuvan Hitlerin ympärillä jakaantuvat pakenijoihin, neuvottelua liittoutuneiden kanssa tarjoaviin sotilaisiin

- Eivät sotilaat diktatuureissakaan käy rauhanneuvotteluita, vaan poliitikot. Rauhanneuvottelujen johtaja, Heinrich Himmler, oli poliitikko ja Fagelein oli hänen adjutanttinsa. Toinen poliitikko, joka yritti pelastaa itsensä lisäksi Saksaa, oli Herman Göring, jolla oli yhteyksiä niin ikään Ruotsiin ja liikemaailmaan.

ja aatteen ja Fuhrerin sokaisemiin fanaatikkoihin, jotka tuntuvat valinneen jo hyvissä ajoin kuoleman johtajansa rinnalla.

- Hitlerin ympärillä oli myös kansallisosialistiuskovaisia, jotka eivät luopuneet koskaan uskostaan arjen, elämän ja käytännön hyväksi.

Elokuvan järkyttävimmässä, joskin katsojaa säästävässä kohtauksessa Magda Goebbels myrkyttää kuusi lastaan, jotta "he eivät joutuisi elämään maailmassa, jossa ei ole kansallissosialismia".

- Järkyttävää tuossa on se, ettei riittävästi korostettu, miksi Heidelbergin yliopiston humanistinen tohtori, Göbbels, päätyi tuollaiseen perhepoliittiseen ratkaisuun. Hän tietenkin pelkäsi, että perhe tapetaan ja häväistään muutoinkin, ja että käy kuin Mussolinin. Elämä bunkkerissa oli kuin Massadassa.

Mutta se inhimillisyys. Se tulee esiin kuvatessa tavallisia ihmisiä sodan jaloissa.

- Minusta myös herroissa ja tovereissa oli inhimillisyyttä. Niin järkkymättömässä uskossa kuin petturuudessakin.

Vanhuksista, teinipojista ja sotainvalideista sodan viimeisenä epätoivoisena ponnistuksena koottu Volksturm ("kansanrynnäkkö") taistelee kranaattien ruokana Berliinin kaduilla puna-armeijaa vastaan.

- Volkssturm on yksi historian luku, jota ei kuvata riittävästi osoituksena tavallisten ihmisten uhrivalmiudesta.

Hitlerjugendin nuoret ampuvat toisiaan kädet kunniakkaasti natsitervehdykseen nostettuina.

- Missä he toisiaan ampuivat?

60 vuoden jälkeen maailma oli valmis saksalaisten omalle versiolle tapahtumista.

- Ja vieläkään versio ei ole lopullinen johtuen poliittisista korrektiusvaatimuksista, joita Yhdysvaltain läsnä olo eurooppalaisessa NATO:ssa edellyttää. Sakslaisten identiteetti on edelleen mediamanipulaation kohteena, koska ilmeisesti vieläkin 20% väestöstä ajattelee suursaksalaisesti. Itävaltalaisissa on pienitävaltalaisuus jäänyt jo vallitsevaksi kärnteniläisiä lukuunottamatta. He eivät nimittäin pidä toisen maailmansodan lopun partisaanitoiminnasta.

Ehkä juuri saksalaiset osaavat perhaiten kuvata, mitä on sokaistua aatteesta.

- Eivät saksalaiset nyt niin sokaistuneita aatteesta olleet. Kannattaa lukea verohallituksen johtajan, Mikko Laaksosen, kirja Punanatsi, jossa hän kertoo Lapin sodan aikaiset kokemuksensa palvellessaan Wehrmachtissa.

He osaavat elokuvassa myös kuvata sen tuskan, mitä tavallinen ihminen sodan jaloissa kokee. Tämä kärsimys on samanlaista kaikkialla, riippumatta siitä millä puolella rintamalinjoja ollaan.

- Parhaita kärsimyselokuvia ovat yhdysvaltalaisen tekemät holokaustielokuvat. Niissä on mukana koko Hollywoodin osaaminen.

Elokuvan mielenkiintoinen sivutuote onkin katsojan huono omatunto siitä, ettei ole osannut aina ajatella saksalaisten siviilien kärsimystä toisessa maailmansodassa.

- Tämä on pääasiasssa anglosaksien tunnekylmyyden ongelma. Suomessa on tästä Saksan kärsimyksestä ollut tietoa, jota ei ole kannattanut liiemmälti poliittisen korrektiuden vuoksi liikaa korostella.

Poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista palautetta saanut aiempi bloggaukseni Anders Breivikistä (lue täältä) sattui samoille viikoille Perikadon katsomisen kanssa.

- Anders Breivikistä on tehty kristityn Euroopan jonkinlainen Pentti Linkola. Kukaan ei kehtaa häntä puolustaa, vaikka hän hyväksyy kristittyyn Eurooppaan jopa ortodoksit eli siis slaavit ja venäläiset, mikä on tavallisessa NATO-ajattelussa hieman kyseenalaista. Toisaalta taas lähes kaikki aktiivisesti unohtavat hänen paneurooppalaisen poliittisen ohjelmansa, jottei EU:lle muodostuisi ideologista haastajaa.

Pohdin Perikadon jälkeen, suoko aika asioille erilaisen näkökulman? Tuleeko joskus päivä, jolloin Breivikistä tai Utoyan tapahtumista tehdään draamaelokuva?

- Ei tule ennen kuin Arbeiderpartiet ja Höyre ovat saaneet Norjan peruuttamattomasti Euroopan unioniin. Rehellinen elokuva Breikivistä ei tekisi Norjassa muuta kuin lisäisi Euroopan unionin vastustusta ja Arbeiderpartietin haasteita.

Kenties vain parin vuosikymmenen päässä saattaa olla se hetki, jolloin suomalaisista koulusurmista valmistuu jokin tekijöitä ymmärtävä eli heidän taustojaan ja pimeää maailmaansa peilaava elokuva.

- Breivikillä on poliittinen ohjelma. Pekka Eric Auvisella ei sellaista ollut, vaikka hän oli ilmeisesti saanut vaikutteita Nietchzestä ja Pentti Linkolasta, minkä vuoksi Sanoma ja Yleisradio lakkasi pitämästä Linkolaa lemmikkihaastateltavanaan. Mitä tulee toiseen ampujaan niin hänellä ehkä oli vielä vähemmän poliittista ohjelmaa kuin Auvisella.

Todennäköisesti silloin joku niistä ihmisistä, jota kauhu kosketti henkilökohtaisesti läheisen kuoleman tai oman kokemuksen kautta, loukkaantuu.

- Juuri tämän vuoksi asioita voi käsitellä sitten, kun asianomaiset ja heidän lapsensa ovat jo kuolleet. Näin ollen ei ole omakohtaisia läsnä, jotka estäisivät käsikirjoittajan "totuuden" toteutumisen, kun todistajat ovat kuolleet.

Milloin päättyy kauheisiin tapahtumiin liittyvä suruaika?

- 2 500 vuoden päästä. Lähi-idässä tapetaan edelleenkin muka siksi, ettei Ismael ole Israelin patriarkka vanhimpana veljenä, vaan Iisak.

Milloin etäisyyttä on tarpeeksi?

- Ei milloinkaan. Poliitkot ja uskonnolliset johtajat harrastavat vääryysarkeologiaa.

Tuleeko elokuvia tehtäessä ajatella ensisijaisesti läheisten tuskaa, vai kansakunnan tarvetta purkaa traumaansa elokuvien kautta?

- Kaikkia.

Kuvattaessa joukkosurmaajia vastakkain on kaksi tai useampia näkökulmia. Jos koulusurmaaja kuvataan jonkun inhimillisen tragedian läpi, murhaaja saattaa näyttäytyä inhimillisenä olentona. Laajempien kansankerrosten kannalta tämä inhimillistäminen saattaa olla perusteltua. Kaikille teoille, hirvittävimmillekin, on taustansa.

- Taustojen vääristäminen tarjoaa mahdollisuuden mielenhallintaan.

Toisaalta: eikö tämä juuri ole sitä, mitä joukkomurhaajat sairaassa mielessään toivovat. Heidän elämäänsä ja ratkaisuansa katsotaan ymmärtäen. Aiheesta tehdään elokuvia, ja heistä tulee kuolemattomia.

- Tässä on se ongelma, että suvaitsevaisto ryhtyy suvaitsemattomaksi suvaitsevaisuuden vuoksi epäinhimillistäessään suvaitsemattomat. Kysymys on kristologinen: oliko joukkomurhaaja ideansa Jumala vai vain tavallinen pahantekijä. Oliko Barrabas perusisraelilainen selootti, vapaustaistelija ja poliittinen vanki vai joku yhtä (epä)poliittista Ihmisen poikaa alempiarvoinen ristiinnaulittava.

Tämä on omaisten - jotka jatkavat elämäänsä surun kanssa vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen - kannalta silkkaa kidutusta.

- Kun omaiset kuolevat, mediakidutus lakkaa.

Kysymykseen, milloin on kulunut tarpeeksi aikaa siitä, kun hirviöistä voidaan tehdä heitä ihmisinä kuvaavia elokuvia, ei ole yhtä oikeaa vastausta.

- Kenellä on oikeus kutsua toista ihmistä hirviöksi tai kyykäärmeiden sikiöksi? Kenellä on oikeus populismiin ja kenellä ei ole? Kenellä on mahdollisuus politiikkaan ja kenellä ei ole?

Hitlerin kohdalla aikaa kesti 70 vuotta. Jokela, Kauhajoki tai Utoya - en tiedä.

- 100 vuotta. Hyvinvointiyhteiskunta ja vakaus ei kestä koko totuutta.

Merkitystä on silläkin, kuka elokuvan tekee. Perikato oli koskettava teos siksi, että sen tekivät saksalaiset. Jos joku Utoyan, Jokelan tai Kauhajoen surmista selvinnyt henkilö - tai jonkun surmatun omainen - tekisi murhaajaa ymmärtävän elokuvan, sen katsominen olisi varmaankin erilaista kuin ulkopuolisten tekemien.

- Niinkö?

Ehkä olennaista ei olekaan milloin muistellaan, vaan kuka muistelee.

- Juuri siksi pitää harjoittaa lähdekritiikkiä eikä kieltää armoa vaille jääneiden inhimillistämistä.