Anssin kioski

Anssin kioskissa pohditaan yhteiskuntaa, liike-elämää ja uskonnollista kenttää. Tuusulalainen Anssi Tiittanen, 32, on helluntaiseurakuntien viikkolehden Ristin Voiton toimituspäällikkö.

Anssi Tiittanen

Konservatiivit, opetelkaa vaikenemaan!

12.8.2011 13.00

Olen viime vuosina seurannut arvostaen luterilaisen kirkon konservatiivien - tai miksi heitä kukin haluaakaan kutsua - sanallista painia liberaalien - tai miksi heitä kukin haluaakaan kutsua - kanssa.

Kohtuullisen kattavasti mediaa seuraavana tuntuu siltä, ettei sellaista konservatiiveja kriittisesti arvioivaa mielipidekirjoitusta, pääkirjoitusta tai artikkelia kristillisessä- tai päivälehtimedioissa juuri ole, johon ei pian vastattaisi konservatiivien taholta kohtuullisen napakasti.

Kirjoitukset täyttävät yleensä hyvän vastineen mitat. Argumentoidaan, selvennetään, täsmennetään. Ollaan taktisesti samaa mieltä jostain yksittäisestä väittämästä. Haastetaan vuoropuheluun. Vedotaan uskonnon- ja sananvapauteen. Toivotaan suvaitsevuutta puolin ja toisin.

Eli periaatteessa vastataan ihan oikein. Periaatteessa tehdään kuten pitääkin.

Mutta.

Luterilaisen kirkon nyt pihdeissä olevilta konservatiiveilta on unohtunut - tai sisäistämättä - eräs hyve, vaikeneminen.

Miksi vaieta? Emme saa vaieta! Vaikeneminen olisi antautumisen merkki. Pidämme kiinni periaatteistamme. Taistelkamme katkeraan loppuun saakka!

Monien kristillisten yhteisöjen toimintatapoihin on vakiintunut viisas vaikeneminen. Ei kannata käydä debattia asetelmassa, jossa roolit on jaettu ja lopputulos päätetty. Mediasota on sotaa, sitä ei voi voittaa argumentoimalla. Sodan toinen osapuoli ei häikäile käyttää kaikkia käytettävissä olevia keinoja.

Meitä kristittyjä vaikenijoita on Suomessa kolme pääryhmää: helluntailaiset, lestadiolaiset ja ortodoksit. Syyt vaikenemiseen poikkeavat hieman toisistaan, mutta teho on sama: saamme olla kohtuullisen rauhassa, ja tehdä tärkeäksi katsomaamme työtä.

Olemme helluntailaisina oppineet jo kauan sitten, että meidän kanssamme ei juuri haluta keskustella. Me edustamme vierasta ja väärää. Jos joku asiantuntija haluaa meistä puhua, hän puhuu yleensä siksi, että haluaa osoittaa vahingollisuutemme ja mädännäiset juuremme.

Tekemäämme sosiaalista tai muuta yleishyödyllistä työtä ei huomioida. Kehitysyhteistyömme oletetaan olevan peiteltyä lähetystyötä. Liikkeestä irrottautujat esitellään sankareina.

Asetelma on tullut meille vuosien saatossa selväksi. Sen muuttaminen on mahdotonta.

Ortodoksit harrastavat eräänlaista passiivista vaikenemista. Kysymyksiin vastataan, mutta argumenttisotaan ei lähdetä. Uskonnonvapauteen ei vedota.
Ortodoksit pystyvät vetäytymään ikiaikaisuutensa taakse. Ärhäkimmälläkin luterilaisilla teologeilla on yleensä kunnioittava suhde ortodoksisuuteen. Idän kirkon edustajat voivat antaa lausuntonsa kaapuihin ja korkeisiin päähineisiin pukeutuneena: "näin on kirkossamme aina ollut". Vain harvalla toimittajalla on lisäkysymyksiä.

Lestadiolaiset puolestaan ovat vaikenemalla saaneet luoduksi tilanteen, jossa he saavat käytännössä itse valita omat keskustelukumppaninsa. Edes piispat eivät heitä saa haastettua minkäänlaiseen julkiseen voimainmittelöön. Tämä on myös johtanut siihen, että heidän asemaansa osana evankelis-luterilaista kirkkoa ei ole onnistuttu mitenkään horjuttamaan.

Vaikeneminen on usein viisain ja tehokkain tapa puolustautua. Vaikenija saa pidettyä langat käsissään.

Yleensä vaikenijaa syytetään vaikenemisesta. Jos vaikenija avaa suunsa, häntä syytetään yhtä lailla.

Vaikeneminen on raukkamaista niiden mielestä, jotka ylivoiman turvin pyrkimät suolaamaan keskustelukumppaninsa ja kuristamaan tämän hengiltä. He tietävät nauttivansa enemmistön suosiota, ja pyrkivät ottamaan tilanteesta kaiken irti.

Maailman kuuluisin vaikenija, Jeesus Nasaretilainen, oli hiljaa syyttäjiensä edessä. Hän tiesi, että asiat oli jo päätetty, vastarinta oli turhaa. Olisi sinänsä mielenkiintoista lukea Raamatun lehdiltä pitkä debatti ja Kristuksen argumentoinnin ketju neuvoston, Herodeksen tai Pilatuksen edessä.

Tätä meille ei suotu. Ehkä juuri siksi, että ymmärtäisimme vaikenemisen merkityksen.

Edellinen artikkeli: Joukkomurhan opetukset

Seuraava artikkeli: Tutkimustuloksista ei kannata masentua

Kommentit: 11 kommenttia

Kommentoi

Ilmoita asiaton kommentti

Päiviö Latvus

Hyvä mies, mikä mies - Anssi Tiittanen!

Eihän konservatiivi käy nettikeskusteluun PUOLUSTAUTUAKSEEN!

Etkös ole voittamassa!

Kenttähän on lähetyskenttä. Jos Sinulla on jotain sanottavaa - liberaalille, agnostikolle tai ateistille, Sinä sanot sen!

12.8.2011 15.10

Ilmoita asiaton kommentti

kommentti

Päiviö Latvus toi esiin hyvän pointin, ja toisen näkökulman asiaan. Jos toinen on matkalla kadotukseen, on syytä joskus myös avata suunsa. Varsin usein syytösten taustalla on virheellisiä käsityksiä ja luuloja. Avaamalla suunsa niitä voi korjata. Ellei suutaan avaa, ja ota riskejä, ei voi mitään voittakaan. On totta, että Jeesus ei vastannut itseään koskeviin syytöksiin. Hän kyllä jatkuvasti puolusti muita. Hyvin harva netissäkään vastaa itseään koskeviin syytöksiin. Jos NN:ää syytetään jostain, ei häntä nettikeskusteluissa näy. Sen sijaan MUUT vastaavat ja keskustelevat.

Mutta on totta sekin, että vaikeneminen on toisinaan viisasta. Väitän kuitenkin, että vaikenijat eivät ole ne, jotka Anssi nyt kirjoituksessaan esitti: helluntailaiset, lestadiolaiset ja ortodoksit. Kaikkia näitä "vaikenijoita" nettikeskusteluissa on mukana runsain määrin. He eivät tosin esiinny kirkkonsa edustajina, vaan yksityishenkilöinä, toisinaan vieläpä nimettöminä.

Syy on ehkä osin taustoissa. Luterilaisella kirkolla (tai ainakin joillain siellä) on "kansankirkollinen" missio. Kirkolla on oma tiedotuskeskuksensa viestinnän ammattilaisineen, jotka syytävät lehdistöön jatkuvalla syötöllä lehdistötiedotteita ja uutisia, pyrkien saamaan paljon medianäkyvyyttä. Sen seurauksena esim. kirkon kehitysavustakin uutisoidaan varsin eri tavoin kuin helluntailaisten vastaavasta.

Helluntaiseurakunnilla, ortodokseilla ja lestadiolaisilla on virallisina organisaatioina ihan toisenlainen mediastrategia. "Kirkon"/seurakunnan tai järjestön ääntä käytetään vähän, ja viestintä tapahtuu pääasiassa ei-koordinoidusti, sen sijaan että pyrkimys olisi viestiä koordinoidusti valtamedioissa ja niiden kautta.

Suu tulee avattua usein väärässä paikassa ja väärään aikaan, ja jätettyä avaamatta silloin kun pitäisi taas toisaalla. Vaikeneminen on toisinaan viisasta. Ja toisinaan tarpeellistakin. Mutta se on myös joskus vahingollistakin. On vaikea tietää etukäteen, koska pitäisi avata suunsa ja koska vaieta.

12.8.2011 17.00

Ilmoita asiaton kommentti

jukka

Niin, jos tavoite on "tukkia suu" vastapuolelta tai osoittaa toisille oman väittelytaito, olisi usein parempi olla hilaa. Jos tietää, että kuuntelijat eivät halua oikeasti kuunnella, tulee helposti heittäneeksi "helmiä sioille" ja lienee turha nähdä vaivaa.

Mediakeskustelussa ongelmana on, että kuulijoita on monia ja monenlaisia. Kuka tietää, millä mielellä kukin kuuntelee, vaikka median asenne usein onkin: "kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan". Mediaa ei kiinnosta keskustelu - aito dialogi - vaan väittely; eräänlainen väkivaltaviihde.

Nykyinen media ei taida kestää ajatusta ehdottoman totuuden olemassaolosta. Me itse emme usein kestä ajatusta, että itse ymmärrämme totuuden vajavaisesti. Siitä huolimatta totuudesta on puhuttava, vaikeneminen on myöntymisen merkki, antautumista - totuus on pohjimmiltaan vapauttavaa. On pidettävä esillä totuutta (ja siis vapautta) - siitäkin huolimatta, että sitä vajavaisesti ymmärrämme ja ilmaisemme. Mutta kannattaa miettiä omaa motiiviaan - ja muistaa, että totuuden löytää vain sen etsijä. Joskus vaikeneminenkin voi olla todistus totuudesta.

14.8.2011 17.06

Ilmoita asiaton kommentti

Ville Hassinen

Mikäli näin asia, mitä Tiittanen on kirjoittanut, niin luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ynnä lestadiolaisen liikkeen välillä on ero. Ortodoksisen kirkon ja lestadiolaisen liikkeen vaikeneminen tulee viralliselta tasolta, jolloin se vetää mukanaan koko yhteisön, ja siihen on tyydytty (mahdollisesti). Luterilaisen kirkon taholla on ollut tarvetta keskustelevaan kirkkoon, jolloin mielipiteet ovat jakautuneet moniksi.

15.8.2011 12.27

Ilmoita asiaton kommentti

Martti Vaahtoranta

Anssi Tiittasen blogi veti mietteliääksi. Sen sanomaa ei voi niin vain sivuttaa, ei edes - eikä varsinkaan - tällainen aina ja joka paikassa suuna ja päänä oleva "konservatiivi luterilainen".

Itse asiassa Luther-säätiö on kokonaisuutena ottaen pitkälti omaksunut "vaikenevan toiminnan" strategiakseen. Se pyrkii ensi sijassa positiivisella tavalla rakentamaan uskovia siinä ainoassa kontekstissa, jossa se onnistuu, eli seurakunnassa, sanan ja sakramenttien yhteydessä. Rakennetaan seurakuntia ja lähetyshiippakuntaa eikä meuhkata julkisuudessa.

Julkisuutta silti tulee. Sille ei mahda mitään. Toimintaan reagoidaan.

Eikä se ole pelkästään paha asia. Sillä on meillä kristityillä yhä myös julkisen todistamisen velvoite. Emme me käsittääkseni ihan kokonaan saa julkisuudesta hävitä, vaikka varsinaista elämää eletäänkin medialta piilossa.

Mutta asiaa on silti hyvä miettiä. Kiitos siis kolumnista!

15.8.2011 12.38

Ilmoita asiaton kommentti

Jochanan

Anssi Tiittanen kirjoitti:

"Maailman kuuluisin vaikenija, Jeesus Nasaretilainen, oli hiljaa syyttäjiensä edessä. Hän tiesi, että asiat oli jo päätetty, vastarinta oli turhaa."

Aika rajusti - jopa pahasti - sanottu! Kansankirkossa on tuhansittain kristittyjä, jotka vielä odottavat ja jaksavat uskoa siihen, että peli ei ole vielä menetetty, vaan Jumala antaa kirkkoon herätyksen. Vielä on aikaa taistella oman rakkaan kirkon puolesta. Vielä on mahdollisuus muutokseen. Vaikeneminen ei ole silloin paikallaan, koska se merkitsisi luovuttamista.

Luopumus tulee, näin Raamattu sanoo, mutta kristityn ei milloinkaan pidä alistua luopumukselle eikä hyväksyä sitä oman kirkkonsa osaksi ja kohtaloksi. Sellainen asenne on räikeällä tavalla vastoin Jumalan tahtoa. Vertaaminen Jeesuksen vaikenemiseen ontuu siis tässä kohden, vaikka hienolta kuulostaakin. Kyse on itse asiassa posken kääntämisestä, ei vaikenemisesta. Poski käännetään kun ei muuta voida. Sen sijaan Raamattu sanoo meille:

"Kun he vetävät teitä oikeuteen, älkää huolehtiko siitä, miten tahi mitä puhuisitte, sillä teille annetaan sillä hetkellä, mitä teidän on puhuminen." (Matt.10:19)

Mitä meidän on PUHUMINEN! Vaikenemisesta ei puhuta mitään. Itse asiassa, Anssi Tiittanen murehtii nyt juuri siitä, mitä meidän on puhuminen eikä luota Jumalaan, että kun me, kirkkokansa, avaamme suumme, niin meille annetaan, mitä meidän on PUHUMINEN.

Martti Vaahtoranta kirjoitti:

"Rakennetaan seurakuntia ja lähetyshiippakuntaa eikä meuhkata julkisuudessa."

Jos Luther-säätiö jotain tekee, niin meuhkaa julkisuudessa. Sitähän nuo teot juuri ovat. Ei ihminen meuhkaa vain sanoillaan, vaan myös teoillaan. Kaikki viestii ja puhuu! Tätä kutsutaan Design Managementiksi ja näin asiantuntijana voin sanoa, että Luther-säätiön kohdalla strategia on nimenomaan meuhkaaminen. Ymmärrän kyllä sellaisen ilmiön kuin ammattisokeus. Jumalan valtakunnan työssä se on kuitenkin hyvin vaarallinen tauti.

16.8.2011 16.59

Ilmoita asiaton kommentti

jukka

Viestintä on vaikeata: Jos vietit varovasti, sisältöä ei ymmärretä - tai edes havaita; jos viestit suoraan ja voimakkaasti, syntyy vastareaktio, joka vie kaiken huomion; jos viestit yleistä mielipidettä vastaan, viestiäsi "riepotellaan" ja irroitetaan asiayhteydestään - se hukkuu.

Raamatusta löytyy esimerkkejä vaikenemisesta: sananlaskut opastavat, että hullukin käy viisaasta, jos on vaiti.
Mutta esimerkkejä on myös "kovista" ja suorista sanoista - ja toimimisestakin. Jeesus ajoi rahanvaihtajat temppelistä. Paavali vetosi keisariin. Hoosea, Aamos, Habakuk jne. sanoivat suoria sanoja. (Ks. myös Hoosea 4 - ei taida onnistua meidän kulttuurissamme?)

Siinä esimerkkejä Raamatusta. On vain hyvä muistaa, että ehkä Raamatun esimerkeissä on ollut Pyhän Hengen vaikutusta kussakin tilanteessa - "rääväsuut ja pelkurit" ovat aivan eri ryhmänsä. (Jos nyt tällaista "fundamentalistista" käsitystä vielä saa esittää.)

17.8.2011 22.37

Ilmoita asiaton kommentti

Pekka P.

"Aika on puhua ja aika olla hiljaa" -molempien kantojen esittäjillä on hyviä näkökantoja. Viisautta on tajuta, milloin on aika vaieta ja milloin avata suunsa. Kiitos Anssille hyvästä keskustelunavauksesta.

1.9.2011 18.38

Ilmoita asiaton kommentti

Ville

Jeesus vaikeni neuvoston tms. edessä samasta syystä kuin hän ei puolustautunut vangittaessa. Hänen oli annettava itsensä vapaaehtoiseksi uhriksi maailman syntien edestä. Jos Jeesus olisi halunnut tehdä vastarintaan, niin kyllä hän olisi senkin tehnyt - kaksitoista legioonaa enkeleita tai enemmän, mutta Jeesus antautui vapaaehtoisesti.

Jeesus, jos joku ei vaiennut. Sehän fariseuksia tms. ärsytti.

2.9.2011 14.35

Ilmoita asiaton kommentti

lainalilja

Jeesus: Hänhän tiesi ja eli Isänsä tahdon ja tahdossa koko jumal-ihmisyys aikansa loppuun saakka! Häneen vertaaminen ontuu siis pahasti...

3.9.2011 16.34

Ilmoita asiaton kommentti

Laurentius Köyliöläinen

Jotenkin tuntuu, että Lutherin säätiö on melko hyvin onnistunut kiihottamaan Irja Askolan, Kari Mäkisen, Wille Riekkisen ja sitä ennen Eero Huovisen, jonka ehtoollisseikkailu vaikutti hieman luurailulta. Tuli mieleen "fariseukset ja kirjanoppineet", jotka työllistyivät virheiden osoittamisessa. Miten joku piispa voi olla uskonnon ammattilaisena noin hassu? Varsinkin sellainen, jota pidettiin vielä katekismuksen laatimisen aikaan oikeistolaisena ja laillisuutta vaativana järkimiehenä.

No asia on tietenkin niin, että omassa seurakunnassaan voi olla kahden Korkeimman kanssa ja olla mitä mieltä tahansa.

Jos joku, jolle ehtoollinen ei talon pöydän sääntöjen mukaan kelpaa, ryntää karmit kaulassa sisälle, on tietenkin todistustaakka vieraan, ei isännän, puolella

Suomessa tuntuu olevan jokin huoli siitä, että aseveljet ortodoksit eivät jaa luterilaisia lampaisiin ja vuohiin, vaan tarjoavat kiinteistötilaa myös kaltaisilleen miespappeuden kannattajille.

Tämä ei kuitenkaan riitä miespappeuden vastustajille, jotka haluavat seurakuntien päiden ylitse hiippakuntatasolle kartellin, jonka mukaan "skismaattisille liikkeille ei myönnetä tiloja" - siis poliittista turvapaikkaoikeutta.

Olen sitä mieltä, että elämä keskiarvoseurakunnassa voi olla sietämätöntä, kun viralliset ääriryhmät sotivat keskenään.

Pitäisikin perustaa maallisia, tavallisia ja uskovaisia seurakuntia, joista tietenkin viimeiset olisivat kaikkein yhteistyökyvyttömimpiä keskenään.

Maallisessa seurakunnassa saisi kasteen, ripin, avion ja hautajaiset eikä ketään ahdisteltaisi uskonnolla. Saisi olla kulttuurikristitty joutumatta uskovaisten saaliiksi.

Tavallinen seurakunta olisi sitten sellainen tasa-arvoinen sietämisseurakunta, jossa kaikki mahtuisivat samalle ehtoolliselle ja vappumarssille pitkällä matkallaan taivaan iloon.

Uskovainen seurakunta olisi sitten sellainen, jossa saisi harjoittaa hyvyyttä ja itseään mitenkään rajoittamatta kertoa sananvapauden ihmisoikeudella, miten asiat ovat.

Uskonto on kuin lämmönsäädin, jokaiselle oikean lämpötilan mukaan.

Loppujen lopuksi voimme kysyä, mitä siunauksellista on havumetsien asukkaille Lähi-idän aavikkouskonnoista, jotka ovat maahantuoneet tänne viinin ja sen kautta viinikulttuurin hyväksymisen?

Eivät täällä viinimarjat luonnostaan kasva ja viinanjuonnistakaan ei ole kuin haittaa.

Muslimit, joita sentään Wille Riekkinen ymmärtää enemmän kuin miespappeuden kannattajia, ovat sentään etanolin suhteen raittiita.