Alkoholipolitiikka on yksi ainoita asioita jossa kannatan nykyistä maltillista holhousta. Eli kenen tahansa aikuisen tulee saada ostaa alkoholia, mutta rajoitetusti ja kovaan hintaan.

Uskon toki siirtymiseen eurooppalaiseen juomakulttuuriin halvempien hintojen avulla, miksi en uskoisi. Siirtymäaika vaan olisi liian pitkä ja tuskallinen. Alkoholiin liittyvät kulttuurimuutokset ovat niin hitaita, että niitä on mahdotonta toteuttaa hallitusti.

Siirtymävaiheessa, eli silloin kun alkoholi on jo edullisempaa, mutta ihmisten tottumukset ("nyt kannattaa juoda enemmän kun kalja on halpaa") eivät ole muuttuneet, tulee liian paljon ruumiita ja kärsiviä lapsia.

Virallinen alkoholin riskikulutusraja (miehillä 24 alkoholiannosta/viikko, naisilla 16) ei vastaa arkihavaintoja. Seitsemälle päivälle jaettuna Anssi voisi tämä laskentatavan hengessä kiskaista huoletta 3,5 pulloa olutta joka ilta. Oltaisiin vasta rajalla, että EHKÄ saattaa alkoholiriski muodostua.

Kuka tahansa voi todeta, että tällaisen alkoholimäärän nauttiminen ei voisi olla aiheuttamatta perheessä pahaa jälkeä. Ja vielä kerran: suositusten mukaan ollaan kuitenkin siis vasta riskikäytön rajalla, eikä ongelmia pitäisi todennäköisesti syntyä.

Vaikka riskirajassa onkin kysymys puhtaasti terveydellisestä eikä moraalisesta rajanvedosta, ohjelukemat antavat viestin siitä, mikä on sallittavaa.

Alkoholivalistuksessa pitäisi päästä siihen, että puhutaan terveyskielen sijasta arkitermeillä. "Kaksi kaljaa on riittävästi, kolme jo liikaa". "Jo se, että on pakko vetää joka ilta yksi bisse, on alkoholismia".

Vedetään vähän takaisin: kohtaamani viranomaisten antama alkoholivalistus, pääasiassa kouluaikana, on ollut aina asiallista ja siinä on ollut arvot kohdallaan. Kohtuutta on korostettu, ja todelliset riskirajat pidetty matalina.

- -

Helluntaiherätyksen piirissä ainoa "saarnatuolikelpoinen" näkemys on ollut täysraittius. Jopa satunnaisesti viinilasillisen nauttivat pastorit useimmiten puhuvat seurakunnan edessä täysraittiuden puolesta. Asenne on se, ettei ketään haluta saarnastuolista käsin ohjata alkoholin suuntaan.

Helluntaiherätyksen alkoholilinjauksia on ohjannut kaksi tekijää: Raamatun suhde alkoholinkäyttöön, sekä suomalaisesta kulttuuriperimästä nouseva viisaus tai sen puute, riippuen katsontakannasta.

Nykyisin vain harva uskottelee, että Raamattu läpensä olisi ehdottoman absolutismin kannalla ja kaikki sen pyhät ihmiset olisivat olleet absolutisteja. Täysraittiuden suositus nousee Raamatun kohtuuvaatimuksesta yhdistettynä suomalaiseen herätyskristilliseen perinteeseen, jossa oluen tai viinin nauttiminen katsotaan olevan merkki maallistumisesta. Tosiuskovainen ei viihdy maallisten ilojen äärellä, eikä hae nautintoa väkijuomista.

Läpi historian näyttää toteutuneen sama asia: kun suomalainen on tullut uskoon, hän alkaa kammoksua alkoholinkäyttöä. Yksi tärkeimpiä uuden uskovaisen tunnusmerkkejä on ollut se, että ei enää tee mieli juoda viinaa.

En halua lainkaan väheksyä tätä kokemusta. Uskon, että Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä halun pysyä selväpäisenä. En myöskään haluaisi vapauden nimissä koskaan sekoittaa alkoholia ja hengellisiä asioita. Olutteltta kesäjuhlilla (helluntaiherätyksen kohdalla Juhannukonferenssissa) ei ole mielestäni hyvä ajatus, vaikka yhä useampi helluntailainen satunnaisesti olut- tai viinilasin huulilleen kohottaa.

Herätyskristilliseen perinteeseen näyttää pysyvästi juurtuneen kriittinen ja karttava suhde alkoholiin. Kuten aiemmin vihjaisin, seuralaisena on kulkenut aina myös kaksinaismoralismi: sanotaan toista ja tehdään toista. Toinen lieveilmiö on vaikeneminen, eli kun omat käsitykset poikkevat liikkeen saarnatuolikelpoisesta näkemyksestä, ollaan hiljaa koko aiheesta.

- -

Hankalimmassa asemassa tuntuvat olevan ne uskovaiset, jotka ovat "löytäneet" viinit ja oluet aikuisemmalla iällä absolutistisen nuoruuden jälkeen.

Alkoholiin voi syntyä vilpittömän ihastunut suhde, joka saattaa pääväestöläisestä tuntua jopa huvittavalta. Viiniä ja olutta ostetaan silmät ja sydän kiiluen, pulloja jemmaillaan kaappeihin. Ollaan olevinaan vapautuneita ja avoimia, mutta silti varjellaan tarkasti, ettei omasta rakkaaksi tulleesta harrastuksesta yleisesti tiedettäisi.

Tämä ihastuksen tunne on ehkä jotain sellaista, josta Raamattu Sananlaskuissa (23) varoittaa: "Älä katsele viiniä, kuinka se punoittaa, kuinka se maljassa hohtaa ja helposti valahtaa alas. Lopulta se puree kuin käärme ja pistää kuin myrkkylisko. Silmäsi outoja näkevät, ja sydämesi haastelee sekavia".

On päivän selvää, että jos alkoholin nauttija ei voi yhteisössään puhua ongelmattomasta käytöstään, ei hän voi puhua sen enempää, jos ongelmia ilmaantuu. Uskovaisten piireissä, käsittääkseni kirkkokuntaan katsomatta, on sosiaalinen itsemurha kertoa alkoholiongelmista. On se sitä tietysti monessa muussakin yhteisössä.

- -

Myös ihmisen, jolla on luontevan satunnainen suhde alkoholiin, tulisi tehdä itselleen selväksi, että ihminen ei sinänsä tarvitse alkoholia mihinkään. Alkoholi ei kuulu elimistöön luonnollisena osana, se ei ole mikään viljan tai veden kaltainen luonnollinen ravintoaine, jota suorastaan täytyy nauttia.

Alkoholi toimii ihmiskehossa seuraavasti: alkoholijuomien vaikuttava aine etanoli, joka on myrkyllinen, antiseptinen alkoholi, vaikuttaa nautittuna keskushermostoa lamauttavasti. Etanoli aiheuttaa häiriöitä näköaistissa, tasapainossa, tuntoaistissa ja harkintakyvyssä. Ihminen kokee myrkytysreaktion yleensä miellyttävänä, "irtaannuttavana". Etanolin nauttimisen seurauksena syntyy myrkytystila, jonka tutuin oire on krapula. Vielä pitkään sen jälkeen, kun alkoholi ei tunnu enää vaikuttavan, keho tekee työtä poistaakseen elimistöön palamistuotteena kertyneen asetaldehydin.

Jos alkoholin nauttimista välittää tarkastella edellä kuvailtuna kemiallisena ja fyysisena tapahtumasarjana, alkaa luonnostaan esittää itselleen ihan hyviä kysymyksiä. Miksi käytän alkoholia? Miksi haluan saattaa kehoni myrkytystilaan? Mitkä ovat ne tarpeet, joihin haen kemiallista ratkaisua, vaikka tarjolla olisi myös sosiaalisia ja hengellisiä ratkaisuja?