Sarjakuvataiteilija Satu Erosen uusin kuvablogi kirvoitti tällä sivustolla kärkkäitä kommentteja. Kyseessä on yhden kuvan mittainen teos, jonka moni on varmasti jo katsastanut. Jos et ole nähnyt sitä, vilkaise ihmeessä. Se on tuossa nurkan takana, muutaman klikkauksen päässä. Se on aika koskettava teos.

Matti Nevalainen kommentoi blogia seuraavasti: ”Tämän sarjakuvapiirtäjän maailmankuva on inhorealistinen. Ehkä tulevaisuus tuo hänelle jotain parempaa tullessaan. Rukousaihe :)”

”Nevamat” (!) ”puolestaan” tuo murheen keskelle ylistystä: ”Onneksi saa olla myös kiitollinen :) Sellainen ajatus ei taida enää puhutella nykynuorisoa :(”  Myöhemmin hän jatkaa: ”Tästä lähtien luen nämä sarjakuvat fiktiivisen uskosta osattoman henkilön ajatuksina. Ehkä hänelle aukeaa joskus 'uskonelämän salaisuus':)”

Nimimerkki ”Samuel” ei jaksa hänkään Erosen ”ruikutusta” kuunnella: ”Terapiaa tekisi mieli suositella. No offense. Kristityssä mediassa en kuitenkaan ymmärrä näiden paikkaa. Miksi on muka kristillistä kylvää lähinnä pahaa oloa ympäriinsä? Pahan olon ja tuskan kylväjiä on nykyään joka puolella. Joku positiivinen juttu silloin tällöin erottuisi edukseen. Säälittää kyllä näiden laatijan puolesta. Apua on tarjolla kyllä, jos vaan on halua tarttua siihen.”

Pari huomiota kommenteista: 

1. ”Kiitollisuuden” kollektiivinen ominaisuus toimia puhuttelijana. Minkä teologian, opin tai ilmoituksen mukaan ”kiitollisuuden” tulisi puhutella henkilöä, joka ei ole kokenut erityistä kiitollisuuden aihetta? Eihän ylistyskään ole lääke vaan seuraus. Eiku miten se meni?

2. Uskosta osallinen ei voi kokea epätoivoa. Pelonsekaisin tuntein voi aavistella, missä uskossa murheet ovat väistyneet elämästä. Herramme Jeesus sanoo, että ”Maailmassa teillä on ahdistus.”

3. Epätoivoisen syyllistäminen kristinuskon nimissä: ”apua saa, jos vain on halua tarttua siihen.” Epätoivon jatkumisen syy on se, että epätoivoinen ei ole halunnut tarttua mahdollisuuteen saada apua. Kristillistä on tuoda esille positiivisia asioita. 

Suositukseni niille kristityille, jotka pitävät Satu Erosen uusinta kuvablogia asiattomana: menkää hoitoon. Apua on tarjolla. Minua ovat auttaneet Jobin kirja, Saarnaajan kirja ja Daavidin psalmit. Ne ovat täynnä ihmisen kokoista elämää, jossa ainoa varma toivo on Jumalan käsi, joka siunaa kärsivää. Jumala ottaa lapsekseen täysin keskeneräisen.

Ja miten niin Erosen blogi oli puhutteleva?

On nerokasta verrata tavallista hajotusaamua siihen, että näkee unta itsestään mäkihyppääjänä. Herättyään unesta sitä huomaa todella olevansa mäkihyppääjä, ja että hyppyrin nokka on jo kaukana takana, ja että vauhti kiihtyy siihen malliin, että alkaa olla aika sai-raan kova kiire opetella laskeutumaan.

Vaikka elämä Jumalan lapsena on turvaa, rakkautta, uskonsisarusten yhteyttä ja sadunomaisia lupauksia, on asia myös niin, että välillä sitä huomaa olevansa pahan kerran nesteessä. Ikuisuuden tuulet puhaltavat hyppyrinnokalla.

Jumalan lupaukset ja meidän tunteemme ovat samaan aikaan voimassa. Kristus tietää, että moni meistä pelkää laskeutumista. Hänen käsivarsillaan saamme pelätä hyvällä omallatunnolla.

Lue myös: Päivi Erosen kuvablogi